"Eikö kello ole vielä kahdeksaa?" kysyi Atalia. (Keittiössä oleva kello kävi vielä.)
"Kahdeksaako? Huutokauppahan alkoi kello yhdeksän. Etkö siis kuule?"
"Eikö kukaan ole käynyt täällä?"
"Tyhmä kysymys! Kuka meitä nyt kävisi katsomassa ja päälle päätteeksi tähän aikaan?"
Atalia ei sanonut sen enempää, vaan istuutui keittiönlavitsalle, samalle pienelle puulavitsalle, jolla Sohvi-rouva oli kuvaillut Timealle komeita häämenoja.
Tyttönen valmisti aamiaista, ruskeutti vehnäleipäpalaset hiilillä ja kattoi keittiönpöydän — molemmille valtiattarilleen.
Atalia ei kuunnellut kutsua, vaikka Sohvi-rouva pyytämällä pyysi häntä aterialle.
"Juo rakas, ainoa, kaunis lapseni! Kuka tietää, kuka huomenna antaa meille kahvia. Koko maailma on meille vihamielinen; kaikki tuttavamme ja ystävämme pilkkaavat ja kiroavat meitä. Miten meidän käykään? Miten meidän käykään?"
Huolet eivät kumminkaan estäneet häntä hörppimästä itseensä kahviaan.
Mutta Atalia ajatteli Belgradin matkaa ja odottamaansa matkakumppania.