Timean mielestä ei vihkimistoimitus ollut niin komea, kun Sohvi-äiti oli kuvaillut sen olevan. Papilla ei ollut kultaista hiippaa päässään, ei myöskään kultakirjoista messukasukkaa; hän ei pitänyt mitään hopeakruunuja morsiusparin pään päällä kruunatakseen heidät toinen toisensa hallitsijoiksi; yhtä vähän laulettiin heille. — Sulhanen oli puettu samettitakkiin, sellaiseen, jommoisia aateliset siihen aikaan käyttivät, joka oli untuvalla koristettu ja soijilla varustettu. Hän oli komean näköinen, mutta hänen päänsä oli koko ajan painuksissa; hän ei vielä ollut tottunut pitämään sitä niin ylväästi pystyssä, kuin aateliston juhlapuvussa olisi pitänyt pitää. — Ei sitäkään ihastuttavaa toimitusta seurannut, jolloin morsian ja sulhanen peitettiin silkkipeitteeseen, jonka alla he ensin olivat yksin, mutta sitten tarttui pappi heidän käsiinsä ja kuletti heitä kolme kertaa alttarin ympäri. Tämäkin oli jätetty pois. Samoin oli jätetty pois juominen yhteisestä pikarista ja pyhä suudelma alttarin edessä; täällä ei edes ollut kultaista alttaria. Täällä ei itse asiassa ollut mitään; vain mustapukuinen pappi, joka puhui hyvin järkeviä sanoja, joissa ei ollut ensinkään sitä viehätystä kuin sanoissa "Gospodi pomiluj." He eivät edes polvistuneet toinen toisensa viereen; he antoivat lupauksensa seisten. Protestanttinen vihkimistoimitus ei tehnyt mitään vaikutusta tytön itämaiseen, ärsytystä himoitsevaan mielikuvitukseen.
Ja Timea ei ymmärtänyt muuta kuin ulkonaiset juhlamenot.
Kenties tulee ymmärtämys ajan mukana.
Loistava hääjuhla oli lopussa. Vieraat lähtivät pois, ja morsian jäi sulhasen kotiin.
Kun Timar vihdoinkin oli kahden Timean kanssa, kun hän istui tytön vieressä pitäen tämän kättä omassaan, tunsi hän sydämensä värisevän ja väristys kävi lävitse hänen koko ruumiinsa.
Tämä ääretön aarre, joka oli ollut hänen kaikkien toiveittensa päämaali, tämä oli nyt hänen omansa. Hänen on vain tarvis ojentaa kätensä vetääkseen hänet povelleen. — Hän ei uskalla sitä tehdä. — Hän on kuin lumouksessa.
Rouva, hänen armonsa, ei tunne mitään Timarin läheisyydestä. Hän ei vapise, ei hehku.
Jospa tyttö vain kerrankin hämillään loisi alas katseensa, Mikaelin käden koskettaessa hänen olkapäitään; jospa vain hänen valkeat kasvonsa kerrankin kauniisti punastuisivat, niin olisi lumous lauennut. Mutta hän on kylmä ja tyyni ja himoton kuin unissakävijä.
Mikael näkee edessään saman olennon, jonka hän onnettomuusyönä oli pelastanut kuolemasta, joka silloin istui vuoteen reunalla hänen edessään kuin alttarikuva, josta kylmyyden säteet huokuvat katsojaan, jonka kasvot eivät muuttuneet, silloin kun hänen yöpukunsa valui alas olkapäiltä, ei edes silloin kun Timar sanoi hänelle hänen isänsä kuolleen.
Eikä nytkään Timarin kuiskatessa hänen korvaansa: