"Rakkahin!"
Tyttö on alabasteripatsas. — Patsas, joka kumartuu, kääntyy ja antaa myöten, mutta ei elä. Hän katselee Timaria, mutta hänen katseensa ei rohkaise eikä myös ilmaise minkäänlaista kauhua. Timar saattaa tehdä hänelle mitä tahtoo. Tyttö mukautuu siihen, että Timar irroittaa hänen kauniit, kiiltävät hiuksensa ja antaa aaltoilevien kiharoiden valua hänen hartioilleen; tyttö mukautuu siihen, että Timarin huulet lähestyvät hänen valkeita kasvojaan, että hänen kuuma hengityksensä koskettaa hänen kasvojaan; mutta hän ei sytytä mitään hehkua niihin.
Mikael uskoo lumouksen haihtuvan, jos hän puristaa tuon jääkylmän olennon povelleen; mutta aikoessaan täyttää aikomuksensa värisyttää häntä vieläkin kiivaampi väräys. Hän ponnahtaa takaisin, ikäänkuin hän olisi tekemäisillään rikoksen, jota vastaan luonto, hänen suojelusenkelinsä, jokainen tunteellinen hermo kapinoi.
"Timea", hän sanoo hyväillen kuiskaten, "tiedätkö, että sinä olet minun vaimoni?"
Timea katsoo häntä silmiin ja vastaa:
"Tiedän."
"Rakastatko sinä minua?"
Silloin hän luo hämmästyneenä ylös suuret, tummat katseensa ja kun Timar katsoo niihin, tuntuu hänestä niinkuin hän saisi katsahtaa tähtitaivaan kaikkiin salaisiin kätköihin. Senjälkeen sulkeutuvat jälleen silmien pitkät silkkiripset.
"Etkö tunnekaan rakkautta minua kohtaan?" kuiskaa hänen puolisonsa kaihoavasti huoahtaen.
Vieläkin kerran tämä katse! Valkeakasvoinen nainen kyselee häneltä: