Pelokkaana, mutta kuitenkin hymyillen ojensi Noëmi kätensä, mutta ei katsonut sammakkoa, vaan Timarin silmiin, ja hän säpsähti, kun kylmä eläin kosketti hänen väriseviin hermoihinsa. Senjälkeen hän naurahti tyytyväisenä kuin lapsi, joka ei ensin ole uskaltanut mennä kylmään veteen, mutta sitten iloitsee tultuaan sinne.
"Nähkääs nyt, se ei ensinkään liikahda kädessänne; se on siinä hyvin tyytyväinen. Me viemme sen nyt kotiin; siellä otamme lasin, johon kaadamme vettä ja sitten teemme piilipuunoksista pienet tikapuut ja sitten päästämme sammakon lasiin, ja niin usein kuin sade lähestyy tulee se kiiveten tikapuita ylös. — Antakaappa se minulle, niin minä kannan sen."
"Ei, ei", sanoi Noëmi, "minä pidän sen. Minä kannan itse sen kotiin."
"Mutta pitäkää edes kätenne hyvin yhdessä, muutoin se hyppää ulos.
Ei kuitenkaan liian kovaa, niin ett'ette purista sitä kuoliaaksi. —
Ja menkäämme nyt, sillä kaste laskeutuu maahan, ja ruoho alkaa käydä
kosteaksi."
He läksivät siis kotimatkalle. Noëmi juoksi edellä ja huusi jo kaukaa äidilleen:
"Äiti, äiti, katso, mitä me olemme saaneet kiinni! Kauniin linnun!"
Terese-rouva antoi viisaasti harkitulla ankaruudella tyttärelleen nuhteita.
"Etkö tiedä, ettei ole lupa pyydystää lintuja?"
"Mutta tämä on niin kaunis lintu! Herra Timar otti sen kiinni ja antoi minulle. Kas tässä, katsoppa vain käteeni."
Terese-rouva löi kätensä yhteen nähdessään lehtisammakon Noëmin sormien välistä.