"Tiedäthän syyn varsin hyvin."
Timarkin tiesi, mitä tämä huokaus tarkoitti.
Noëmi yritti kääntää keskustelua toisaalle.
"Sammakkoinhoni", sanoi hän, "on peräisin siitä hetkestä, jolloin eräs häijy poika ilkeyksissään löi silmäini edessä kuoliaaksi suuren leivänruskean sammakon. Hän sanoi sitä härkäsammakoksi, joka muka mylvii kuin härkä, jos sitä lyödään nokkosella selkään. Hän loikin sammakkoparkaa nokkosella ja silloin se alkoi mylviä niin surkeasti, että en elämässäni unohda sitä. Oli kuin se olisi huutanut koko sukunsa kostoa meidän päällemme, ja sen koko ruumis peittyi kokonaan valkealla vaahdolla. Siitä lähtien minusta on aina tuntunut kuin koko sammakkojen suku hyppelisi, ryömisi ja hiipisi ympärilläni vain pirskoittaakseen päälleni myrkkyään. Mutta se häijy poika vain nauroi kuullessaan eläinparan valituksen."
"Kuka se poika oli?" kysyi Mikael.
Noëmi vaikeni ja teki vain halveksivan liikkeen päällään. Timar arvasi nimen; hän katsahti Terese-rouvaan ja tämä nyökäytti päätään. He osasivat jo arvata toistensa ajatukset.
"Eikö hän ole käynyt täällä senjälkeen?"
"Voi, on! Hän tulee joka vuosi eikä lakkaa milloinkaan meitä kiusaamasta. Nyt hän on keksinyt uuden tavan verottaa meitä. Hän tulee tänne suurella venheellä ja kun minä en voi antaa hänelle rahaa, lastaa hän venheensä täynnä hunajaa, vahaa ja villoja, jotka hän sitten myy. Minä annan hänelle kaikki, mitä hän pyytää päästäkseni vain rauhaan hänestä."
"Tänä vuonna hän ei ole vielä käynyt täällä", puuttui puheeseen Noëmi.
"Mutta se ihminen ei tuhoudu. Minä odotan häntä joka päivä."