"Jospa hän vain tulisi nyt!" sanoi Noëmi.
"Miksikä nyt, pikku hupakko?"
Noëmi sävähti tulipunaiseksi.
"Siksi vain, että minusta se olisi hauskaa."
Timar ajatteli, miten onnelliseksi hän voisi tehdä nämä ihmiset yhdellä ainoalla sanalla.
Hän kuitenkin säästeli vielä tätä sanaa, kuten lapsi, joka makeisia saadessaan säästää parhaat viimeiseksi.
Hän tunsi sisäistä tarvetta saada kokonansa eläytyä näiden saarelaisten suruihin ja iloihin.
Illallinen oli syöty. Aurinko oli laskenut ja hiljainen, leuto ja loistava yö laskeutui maan päälle, koko taivas näytti läpinäkyvältä hopeakellolta. Ei lehtikään liikahtanut.
Naiset saattoivat vierastaan kallion huipulle. Sieltä oli avara näköala puiden ja kaislikon yli Tonavaa alas. Saari avautuu heidän katseilleen monivärisissä laineissa aaltoilevana taikajärvenä; omenapuut väreilevät ruusunpunaisena, persikkapuut tummanpunaisena kukkamerenä; poppeli loistaa kullankeltaisena, päärynäpuu valkeana ja luumupuiden huojuvat latvat hohtavat vihreässä pronssihohteessa. Ja heidän ympärillään kohoaa loistavan kupoolin tavoin punaisten orjanruusujen peittämä kukkula, jonka huipulla vanhat lavendelipensaat muodostavat tiheän näreikön.
"Suurenmoista!" huudahti Timar, ihastuneena edessään avautuvaan maisemaan.