"Näkisittepä kallion kesällä, kun krassi kukkii orjanruusujen paikalla", sanoi Noëmi vilkkaasti. "Silloin se näyttää siltä kuin peittäisi sitä kultainen peite, ja kukkivat lavendelipensaat muodostavat suuren, sinisen seppeleen sen huipun ympärille."
"Minä tulen kesällä tänne sitä katsomaan."
"Todellakin?"
Tyttö ojensi hänelle iloisesti kätensä, ja Mikael tunsi sellaisen kädenpuristuksen, jommoista hän ei elämässään ollut naisen kädestä saanut tuntea.
Senjälkeen Noëmi nojasi päänsä äidin olkapäätä vastaan ja kiersi käsivartensa hänen kaulansa ympäri.
Luonnossa vallitsi syvä hiljaisuus, jota ei mikään ihmisääni häirinnyt. Vain sammakoiden yksitoikkoinen konsertti elävöitti tummiin varjoihin peittynyttä yötä. Taivas näytti merkilliseltä; toinen puoli oli sininen, toinen opaalinvihreä.
"Kuuletko miten sammakot laulavat?" kuiskasi Noëmi Tereselle.
"Tiedätkö, mitä ne sanovat toisilleen? 'Oi, kuinka sinä olet
rakastettava, kuinka sinä olet suloinen!' Sitä ne laulavat koko yön.
'Oi, sinä rakas, sinä suloinen!'"
Ja jokaista sanaa lausuessaan hän suuteli äitiään.
Mikael, joka unohti itsensä ja koko maailman, seisoi yhteenliitetyin käsin kallion huipulla. Uusikuu loisti poppelien värisevien lehtien välistä, jotka nyt kimmelsivät kuin sula hopea.
Uusi, ihmeellinen tunne hiipi miehen sydämeen. Oliko se kaipaus vai pelko? Herännyt muisto vai viekoitteleva toivoko? Tunne, joka oli jumalallisen, inhimillisen vai eläimellisen sukua? Kuutauti vaiko se kevätvirtaus, joka valtaa joka puun ja ruohonkorren, joka kylmä- ja lämminverisen eläimen?