"Eikö herra Brazovics olekaan enää päällysmiehenne?"
"Kuka on kertonut hänen olleen?"
"Perämies, joka oli mukananne täällä."
"Ei hän enää ole. Herra Brazovics on kuollut!"
"Kuollutko? Hän on siis kuollut! Entä hänen vaimonsa ja tyttärensä?" puuttui puheeseen Terese-rouva hyvin vilkkaasti.
"He menettivät hänen kuollessaan koko omaisuutensa."
"Suuri Jumala! Siis on Sinun kostava kätesi saavuttanut heidät!"
"Äiti, hyvä äiti!" huudahti Noëmi lempeästi ja rukoilevasti.
"Herraseni, te saatte vielä tietää erään asian kuulemainne lisäksi. Silloin kun kohtalon isku kovimpana kohtasi meitä, ja kun minä turhaan olin polvillani rukoillut herra Brazovicsiä, ettei tekisi meistä kerjäläisiä, muistui mieleeni, että tällä miehellä oli vaimo ja lapset, ja minä päätin kääntyä hänen vaimonsa puoleen valittamaan hätääni hänelle. Hän varmaankin ymmärtäisi minua ja tuntisi sääliä meitä kohtaan, niin arvelin. Minä otin lapseni käsivarrelleni ja matkustin kuumimmassa kesän helteessä Komorniin. Menin hänen kauniiseen kaksikerroksiseen asuntoonsa. Odotin eteisessä, sillä minua ei päästetty sisään. Vihdoin tuli rouva Brazovics ulos pienen, viisivuotiaan tyttärensä kera. Minä heittäydyin polvilleni ja vannotin häntä Jumalan nimessä armahtamaan meitä ja puhumaan puolestamme puolisolleen. Silloin tarttui rouva minua käsivarteen ja työnsi minut portaita alas. Minä koetin pudotessamme suojata lastani molemmin käsin ja löin silloin pääni toiseen pilareista, jotka kannattavat kuistia. Arpi iskusta näkyy vieläkin tässä otsallani. Ja viisivuotias lapsi nauroi täyttä kurkkua nähdessään minun ontuvan pois ja kuullessaan lapseni itkevän. Siksi minä nyt huudan: Hosianna! ja siunattu olkoon se käsi, joka on ajanut heidät ulos niitä portaita myöten, joita pitkin hän työnsi meidät alas."
"Oi, äiti, älä puhu noin!"