"Mitä sinä arvelet siellä voivan olla?"
"Sanon, mitä ajattelen. Usein lapsuudessani, yksin ollessani valtasi minut raskas ajatus; varsinkin istuessani rannalla ja katsellessani veteen. Jokin veti minua syvyyteen, tuntui kuin joku olisi huutanut minulle, kuinka ihanaa siellä alhaalla oli ja kuinka ihana siellä oli levätä. Ole huoletta, Mikael, siitä on nyt jo kauan, se oli 'ennenkuin.' Mutta sitten minä sanoin itselleni: 'Hyvä, ruumiisi jää lepäämään sinne Tonavan pohjalle, mutta sielusi, minne se joutuu?' Täytyyhän senkin joutua jonnekin. Ja sitten mieleeni juolahti, että sielut, jotka jollakin väkivaltaisella tavalla poistuvat maanpäältä, tulevat juuri kuuhun. Nyt uskon siihen vieläkin varmemmin. Kun siellä kerran ei ole puita, ei kukkia, ei vettä, ei ilmaa, ei värejä eikä säveliä, niin se on määrätty niille sieluille, jotka ovat vapautuneet ruumiista; siellä ne löytävät maailman, missä ei mikään niitä vaivaa, eikä mikään niitä ilahuta."
Hämillään nousivat Terese ja Mikael ylös. Noëmi ei käsittänyt, mikä heidän tuli. Hän ei tiennyt, että hänen oma isänsä oli ollut itsemurhaaja ja että se, jonka kättä hän piti omassaan, oli ollut vähällä tehdä itsemurhan.
Mikael sanoi, että ilta oli viileä ja oli paras mennä sisälle.
Nyt hän oli saanut vielä uuden aaveajatuksen kuusta.
Toisen hän oli saanut Timealta, toisen nyt Noëmilta.
Kauhea rangaistus oli aina nähdä taivaanrannalla loistava merkki, joka lakkaamatta muistuttaa ihmistä hänen ensimmäisistä rikoksistaan, hänen väärään suuntaan suunnatun elämänsä ensimmäisestä, surkeasta harha-askeleesta!
Seuraavana päivänä Mikael lähti saarelta.
Hän kulki keskenjääneen rakennuksen ohi kertaakaan katsahtamatta siihen.
"Kevään mukana tulet sinäkin takaisin!" kuiskasi Noëmi hellästi hänen korvaansa.