Itsemurhanko? Eihän ole helpompaa keinoa vapautua sietämättömästä tilasta. Vastoinkäymiset, tuskat, sieluntaistelut, ihmisten vainoaminen, vääryydet, petokset, rauenneet toiveet, sydänsurut, epätoivo, mielikuvituksen kauhukuvat, kärsineiden tappioiden muisto, rakkaiden kuolleiden muisto — kaikki tämä on vain pahaa unta, josta painettua pistoolin liipasinta herää. Jatkakoot jälkeenjääneet samaa unta.
Viimeisenä iltana istuutuivat kaikki kolme, Mikael, Noëmi ja Terese illallisen jälkeen mökin edustalle ja Mikael ajatteli, että heitä kerran oli ollut siinä neljä. Täysikuu kätkeytyi hopeapilven taa.
Noëmi piti Timarin käsiä sylissään.
"Mikähän tuo kuukin oikeastaan on?" kysyi Noëmi.
Timarin käsi puristautui nyrkiksi Noëmin kädessä. Hän sanoi itsekseen: "Minun paha henkeni. Jospa en ikinä olisi nähnyt punaista puolikuuta!"
Terese vastasi tyttärensä kysymykseen:
"Se on palanut, jäätynyt taivaankappale, missä ei ole puita, ei kukkia, ei eläimiä eikä edes ilmaa, vettä, säveliä ja värejä."
"Eikö mitään näistä?" jatkoi Noëmi. "Siis on tuo tähti aivan autio ja asumaton?"
"Sitä ei kenkään tiedä", vastasi Terese. "Tyttöaikanani, ollessani pensioonissa, katselimme usein kuuta kaukoputkella. Se on aivan täynnä luolia. Meille sanottiin niiden olevan kraattereita tulivuorista, joiden tuli oli jo sammunut. Kaukoputket eivät ole niin vahvoja, että voisi erottaa siellä eläviä olentoja; mutta niin paljon tietävät oppineet varmasti, ettei kuussa ole vettä eikä ilmaa. Ja ilman vettä ja ilmaa ei ole olemassa mitään elimellistä elämää ja niinmuodoin ei siellä voi asua ihmisiä."
"Mutta jos kuitenkin jotakin olisi?"