Se oli surullista ajanvietettä.
Kaikki se hellyys, jota Noëmi osoitti hänelle, ei voinut karkoittaa hänen raskasmielisyyttään. Hänen suloiset hyväilynsä olivat hänelle taakaksi.
Ja kuitenkin olisi Noëmi voinut lohduttaa häntä, se olisi maksanut hänelle vain yhden sanan. Mutta siveä kainous pidätti häntä lausumasta tätä sanaa, ja Mikaelin päähänkään ei pistänyt kysyä häneltä.
Henkilöille, jotka ovat sielustaan sairaita, on omituista se, että he alituisesti askartelevat menneisyydessä.
Kerran sanoi Noëmi Timarille:
"Mikael, sinulle tekisi hyvää matkustaa täältä pois."
"Minne?"
"Ulos maailmaan. Täällä kaikki herättää sinussa surullisia muistoja. Sinun on lähdettävä tullaksesi terveeksi. Minä olen jo laittanut kuntoon matkatavarasi. Huomenna vievät hedelmäkauppiaat sinut toiselle rannalle."
Mikael ei vastannut mitään, antoi vaan päännyökkäyksellä suostumuksen merkin.
Vaikea tauti oli kiihdyttänyt hänen hermonsa ja se tila, johon hän itse oli saattanut itsensä, isku, joka häntä oli kohdannut, vaikutti niin tuskallisesti ärtyneisiin hermoihin, että hän itse huomasi joutuvansa mielisairaaksi tai tekevänsä itsemurhan, jos jäisi kauemmaksi aikaa tänne.