Timarin täytyi elää, jotta Timea kärsisi; sillä jos Timea jäisi leskeksi, ei hänen onnelleen olisi enää mitään esteitä. Ja silloin alkaisivat Atalialle helvetin tuskat.
Timarin ajatuksiin tästä vihatusta ihmisestä liittyi lisäksi ajatus, että tämä paholainen, joka vihasi heitä molempia, rukoili hänelle pitkää ikää, jotta heidän molempien kärsimykset kestäisivät kauan.
Kaikki ihmettelivät sitä suurta muutosta, joka oli tapahtunut Timarissa keväästä syksyyn. Lähtiessään hän oli voimakas ja elinvoimainen, nyt hän oli kuin voimaton, hiljainen varjo.
Hän vetäytyi työhuoneeseensa ja vietti siellä koko päivän. Hänen kirjurinsa tapasi iltapäivällä pääkirjan auki samalla sivulla, missä hän oli sen avannut. Timar ei edes ollut katsahtanut siihen.
Asiamiehet, joille oli ilmoitettu hänen paluustaan, kiirehtivät hänen luokseen kyynäränpituisin selonteoin.
"Hyvä on!" hän vastasi kaikkeen ja kirjoitti kaiken alle, mitä hänen eteensä pantiin, monet asiat väärään paikkaan, toiset kahteenkin kertaan.
Lopuksi hän sulkeutui huoneeseensa eikä ottanut ketään vastaan, sanoen syyksi haluavansa nukkua. Mutta kaikki kuulivat, miten hän käveli tuntikausia edestakaisin huoneessaan.
Kun hän syödessä tapasi naiset, oli hän niin synkän näköinen, ettei kukaan uskaltanut puhutella häntä. Hän tuskin koski mihinkään ruokaan, eikä myöskään maistanut viiniä.
Mutta tunti päivällisen jälkeen hän soitti palvelijaa ja kysyi harmistuneena, eikö ruoka vielä ollut valmista. Hän oli unohtanut jo syöneensä.
Iltapuoleen hän ei voinut istua ylhäällä, niin heikoksi hän tunsi itsensä. Heti kun hän istuutui, hän nukahti. Mutta kun hän riisuutui ja paneutui levolle, haihtui uni taas hänen silmistään.