Hän ei edes ollut riisuutunut, vaan paneutunut pukeutuneena levolle miehensä jalkojen juureen.
Kun hän oli poistunut nousi Mikaelkin ylös ja pukeutui. Hän oli aivan sekaisin. Kuta kauemmin hän jatkoi tätä kaksoiselämää sitä syvemmin hän tunsi kaksinkertaisten velvollisuuksiensa välisen ristiriidan, niiden velvollisuuksien, jotka hän oli ottanut päälleen, Hän on yht'aikaa ottanut vastuulleen kahden jalon, uhrautuvaisen olennon kohtalon. Hän on tehnyt molemmat onnettomiksi ja on itse vielä onnettomampi. Mistä hän voi etsiä pelastusta?
Jos edes toinen heistä olisi jokapäiväinen olento, jota hän voisi vihata, halveksia tai tyydyttää rahoilla. Mutta toinen on yhtä jalo, yhtä ylevä kuin toinenkin, ja kummankin kohtalo on niin raskas syytös sen aiheuttajaa vastaan, ettei ole mitään anteeksiantoa.
Kuinka hän voisi sanoa Timealle, mikä tämä Noëmi on ja kuinka
Noëmille, mikä Timea on?
Entä jos hän jakaisi omaisuutensa molempien kesken? Tahi jos hän antaisi toiselle omaisuutensa, loiselle sydämensä?
Mutta toinen ehdotus on yhtä mahdoton kuin toinenkin.
Sillä ei kumpikaan ole ollut hänelle uskoton, hänellä ei ole oikeutta hyljätä kumpaakaan. Molemmat ovat niin jaloja ja puhtaita.
Oleskelu kotona pahensi Mikaelin tilaa. Hän ei poistunut huoneustaan koko päivänä, ei jutellut kenenkään kanssa ja istui myöhäiseen yöhön saakka samassa paikassa tekemättä mitään. Ei voitu saada selville, mikä häntä vaivasi. Jos joku kysyi, miksi hän oli niin surullinen, niin hän vastasi sen johtuvan jälkitautina itämaisesta rutosta.
Vihdoin turvautui Timea lääkäreihin. Tuloksena neuvotteluista oli, että Mikaelin oli lähdettävä merenrannalle kylpemään saadakseen vedestä takaisin sen, mitä maa oli häneltä riistänyt.
Tähän neuvoon hän vastasi: "Minä en tahdo nähdä ketään ihmistä."