"Tässä minä olen", vastasi Timea laskien kätensä vuoteen laidalle.
"Kuinka tämä on mahdollista?" huudahti Mikael vetäen peitteen leukaansa saakka ikäänkuin peläten niitä kasvoja, jotka kumartuivat hänen puoleensa.
"Minä olin levoton tähtenne. Pelkäsin teille voivan käydä huonosti yöllä ja tahdoin olla luonanne täällä."
Hänen äänessään, hänen katseessaan oli luonnollista, rehellistä hellyyttä, jota ei voi teeskennellä. Naisen vaisto on uskollisuus.
Mikael tuli tajuihinsa. Hänen ensimmäinen tunteensa oli kauhua, seuraava itsesyytöstä.
Hänen vaimoraukkansa makaa tässä hänen vuoteensa vieressä — leskenä, vaikka miehensä vielä on elossa. Hänellä ei milloinkaan ole ollut yhteisiä iloja miehensä kanssa, mutta nyt, kun tämä kärsii, tulee hän jakamaan kärsimykset.
Mutta nyt seurasi taas ikuinen valhe. Tätä hellyyttä ei saa ottaa vastaan, se täytyy torjua.
Mikael teeskenteli levollisuutta:
"Pyydän, Timea, älkää tulko enää makuuhuoneeseeni. Minä olen potenut vaikeata tautia. Matkalla sairastuin itämaiseen ruttoon. Pelkään henkenne puolesta, jos tulette lähelleni. Pyydän teitä, pysykää loitolla minusta. Tahdon olla yksin — päivät ja yöt. Nyt ei minulta enää puutu mitään, mutta luulen täytyväni välttää kaikkia, jotka pitävät minusta. Siksi pyydän teitä mitä hartaimmin, älkää tehkö sitä enää, älkää millään muotoa!"
Timea huokasi syvään, loi silmänsä alas ja lähti huoneesta.