Timarin katseessa oli jotakin, joka synnytti jokaisessa sellaisen tunteen, kuin kaadettaisiin kuupallinen kylmää vettä hänen selkäänsä.
Tämän katseen kohtasi Ataliakin.
Usein heidän istuessaan vastapäätä perhepöydässä, seurasivat Timarin silmät hellittämättä Atalian kasvoja ja vartaloa.
Tuollaisten mielisairaiden katseissa ilmenee palava himo naisen suloihin niin kaamealla tavalla.
Ja Atalia oli tavaton kaunotar. Mikaelin silmät eivät voineet lakata katselemasta tätä kaunista lumivalkoista kaulaa, ja Atalia tunsi levottomuutta tämän mykän ihailun vuoksi, joka omistettiin hänen kauneudelleen.
Mutta Mikael ajatteli: "Jospa vain kerrankin saisin teidät valtaani, sinä kaunis, lumivalkoinen kaula ja sinä, sametinpehmeä, ihana povi — silloin puristaisin teidät rautaiseen syleilyyni, niin että sielu teistä lähtisi." Tämä himo häntä ahdisti heti kun hän katseli Atalian ihanaa vartaloa.
Vain Timea ei pelännyt häntä. Timea ei milloinkaan pelännyt ja mitäpä hänellä olisi ollutkaan pelättävää.
Timar kyllästyi vihdoin odottamaan viipyvää kevättä. Miksi pitäisi sen, joka lepää turpeen alla, odottaa kukkien puhkeamista?
Päivää ennen lähtöään hän antoi suuret päivälliset, joille hän oli kutsunut koko joukon ihmisiä, vieläpä sellaisiakin, joita hän sangen vähän tunsi. Koko talo oli täynnä vieraita.
Ennen päivällisten alkua hän sanoi Johan Fabulalle;