"Mitä tämä on?" huudahti Timar tukahutetulla äänellä.
Terese hymyili lempeästi.
"Ettekö näe? Pikku Dodihan se on. Hänen oli ikävä meitä. Täällä alhaalla oli hänen mielestään parempi olla kuin taivaassa. Hän sanoi hyvälle Jumalalle: 'Sinulla on kylliksi enkeleitä. Salli minun mennä takaisin niiden luo, joilla oli vain yksi.' Ja Jumala antoi hänen tulla takaisin."
"Kuinka se on mahdollista?"
"Hm, hm! Se on sama vanha juttu. Eräs salakuljettajan vaimoraukka kuoli täällä taas, ja me otimme huostaamme orpolapsen. Ettehän pahastune siitä."
Timar värisi kuin olisi hänellä ollut vilu.
"Älkää herättäkö nukkujia ennen aamua", sanoi Terese. "Lasta vahingoittaa, jos sen uni keskeytetään. Lapsenelämällä on monta salaisuutta. Onhan teillä kärsivällisyyttä kylliksi?"
Timarin päähänkään ei pälkähtänyt tehdä vastaväitteitä. Hän heitti myssyn pois päästään, tempasi nutun ja takin yltään ja kääri hihansa korkealle. Terese luuli hänen tulleen hulluksi. Mutta ei hän ollut tullut hulluksi. Hän ryntäsi pähkinäpuisen talon luo, tempasi kaislamatot ovista ja akkunoista, veti höyläpenkin esiin, ruuvasi paikoilleen ovilaudan, joka oli jäänyt puolivalmiiksi, otti höylän ja alkoi tehdä työtä.
Alkoi juuri silloin sarastaa.
Noëmi näki unta, että joku työskenteli uudessa talossa. Höylä räiskähti kovaan puuhun ja iloinen työmies lauloi: