Terese ei edes kertaakaan sanonut hänelle:

"Sano, kuka sinä oikeastaan olet? Minä lähden muutaman päivän perästä maailmasta enkä tiedä, kenen käsiin jätän Noëmin."

Eräänä iltana hän nukahti eikä enää herännyt.

He hautasivat hänet, kuten hän oli toivonut.

He käärivät hänet valkoisiin, kauniisiin vaatteisiin ja laittoivat hänelle vuoteen hyväntuoksuisista pähkinänlehdistä.

Ja sitten he loivat haudan umpeen maan tasalle ja peittivät sen tuoreella ruoholla, joten paikka oli aivan entisen näköinen.

Seuraavana aamuna, kun Timar ja Noëmi taluttaen pikku Dodia kädestä menivät kentälle ei tasaisessa maassa näkynyt jälkeäkään. Hämähäkit olivat kutoneet verkkonsa senkin paikan yli, kuten muidenkin avointen paikkojen, ja ne näyttivät hopeiselta paaripeitteeltä, jossa kastepisarat kimaltelivat auringon paisteessa kuin tuhannet miljoonat timantit.

Mutta keskellä tätä vihreätä, hopeallekimmeltävää kenttää, he kuitenkin löysivät paikan.

Almira kulki edellä. Äkkiä se ojentautui suoraksi, ja painoi kuononsa maahan. Siinä se oli.

Timar ajatteli, että tämä hauta sulki häneltäkin maailman. Hänenkin oli valmistauduttava matkalle joko "tänne" tai "sinne."