"Tahdotteko tietää minulta jotakin?"
"Mitä?" kuiskasi Mikael innokkaasti sulkien oven ja tuijottaen silmät suurina Ataliaa.
"Mitä tahdotte tietää minulta, herra von Levetinczy?" sanoi kaunis nainen yhä hymyillen. "Niin, onhan se vaikeata arvata! Kuinka monta vuotta olen nyt ollut talossanne?"
"Talossaniko?"
"No niin, tässä talossa sitten kun se tuli omaksenne. Jo kuusi vuotta. Joka vuosi olen nähnyt teidän palaavan kotiin. Joka vuosi olen nähnyt uuden ilmeen kasvoillanne. Ensimmäisenä vuonna se oli tuskaista mustasukkaisuutta, seuraavana hyväntuulisuutta, sitten teeskenneltyä levollisuutta, kerran myöskin kuohuvaa intoa ja poroporvarillista toimekkuutta. Kaikkea tätä tutkin. Viime vuonna miltei luulin murhenäytelmän jo loppuvan. Ja se pelotti minua. Te osasitte ottaa kasvoillenne sellaisen ilmeen, kuin on ihmisellä, joka aina näkee haudan edessään. Mutta tehän tiedätte, ettei kukaan niin hartaasti rukoile teidän henkenne puolesta kuin minä."
Nämä sanat kuullessaan Timar rypisti kulmiaan ja Atalia osasi kenties lukea näistä rypyistä.
"Ei, ei kukaan, herraseni", hän jatkoi intohimoisesti, "sillä jos on olemassa joku, joka rakastaa teitä, ei hän kuitenkaan voisi niin lämpimästi toivoa teille pitkää ikää, kuin minä nyt toivon. — Nyt näen kasvoillanne taas saman ilmeen kuin ensimmäisenä vuonna. Se on oikea ilme. Te tahtoisitte mielellänne tietää minulta jotakin Timeasta?"
"No tiedättekö sitten jotakin?" kysyi Timar kiivaasti, nojaten selkäänsä oveen, ikäänkuin pitäen Ataliaa vankina.
Atalia hymyili ivallisesti. Eihän, vaan Mikael on vanki.
"Tiedän paljon — kaikki!" hän vastasi.