Timar mietiskeli koko iltapäivän tätä asiaa. Hän käski palvelusväkeä pitämään hänen paluunsa salassa kaikilta vierailta; tänään hän ei tahtonut puhua kenenkään kanssa.
Iltapuoleen avasi kuitenkin joku oven hänen huoneeseensa.
Hän heitti raivostuneen silmäyksen sinnepäin ja oli jo tarttunut oven lukkoon estääkseen tulijaa, oli se sitten kuka tahansa, astumasta sisään. Mutta hän astui hämmästyneenä askeleen taaksepäin. Atalia seisoi hänen edessään.
Sama vahingonilo loisti hänen kasvoissaan, sama ivallinen voitonhymy väreili hänen huulillaan.
Mikael vetäytyi taaksepäin näiden silmien edestä.
"Mitä tahdotte, Atalia?" kysyi hän hämillään.
"Hm, mitä luulette, herra von Levetinczy, minun tahtovan?"
"Kuinka minä sen tietäisin?"
"Mutta minäpä tiedän, mitä te tahdotte."
"Minäkö?"