"Mutta, neitiseni, punnitkaa tarkoin sananne."
"Minä esitän vain tosiseikkoja, ja jos haluatte omin silmin olla todistajana, niin käy sekin päinsä, ja te voitte sitten torua kaikkia viittä aistianne siitä, että ne panettelevat pyhää alttarikuvaa."
"Minä vaikenen, mutta en usko."
"Minä puhun siitä huolimatta. Teidän pyhimyskuvanne on astunut alas alttaritaulusta kuunnellakseen kaupungin juorua, joka kertoo komean majurin hänen tähtensä taistelleen erään vieraan upseerin kanssa ja haavoittaneen tätä pahasti, vieläpä käyneen niin kiivaasti hänen kimppuunsa, että sapeli taittui. Pyhimyskuva kuunteli tätä satua. Sohvi-rouva kertoi sen hänelle, ja tämän kertomuksen kuullessaan vuodatti pyhimyskuva kyyneleitä. Mitä? Te olette kerettiläinen, kun ette usko itkeviin pyhimysten kuviin. — Mutta asia on siitä huolimatta tosi, ja Sohvi-rouva kertoi seuraavana päivänä kaiken tuolle komealle majurille. Sohvi-rouvaa miellyttää juosta juoruja kantamassa toiselta toiselle, imarrella ja juonitella; Sohvi-rouvan mielityönä on saattaa yhteen sydämet, jotka salassa rakastavat toinen toisiaan, ärsyttää rauhalliset perheenjäsenet toinen toisensa kimppuun, valmistaa jollekin henkilölle iloa, joka pian muuttuu tuskaksi, tunkeutua toisten salaisuuksiin ja sitten vaivata heitä tiedoillaan. Sohvi-rouva on minun äitini."
Atalia pyyhkäisi kädellään huuliaan "minun äitini" sanojen perään, aivankuin hän olisi tahtonut kuivata niiltä jotakin, joka maistui katkeralta.
"Seurauksena tiedonannosta kyyneleistä oli, että Sohvi-rouva kuljetti majurilta pyhimyskuvalle erään laatikon ja kirjeen."
"Mitä laatikossa oli?"
"Se, mitä siellä oli, ei ole teille niinkään mielenkiintoista kuin kirjeen sisältö. Laatikossa oli taittuneen säilän toinen puoli sekä sen sapelin kädensija, jolla majuri oli taistellut. Se on muisto."
"Hyvä, ei siinä ole mitään pahaa", sanoi Mikael teeskennellyn levollisesti.
"No niin! Mutta kirje."