"Oletteko lukenut sen?"
"En, mutta tiedän sisällön."
"Kuinka voitte sen tietää?"
"Siksi, että pyhimys vastasi siihen, ja Sohvi-rouva oli taas rakkauden posteljoonina."
"Tämä vastaus saattoi olla torjuva."
"Mutta se ei ollut. Sohvi-rouvalla on tapana kertoa minulle kaikki, sillä hän tietää varsin hyvin valmistavansa minulle helvetin tuskia sanoillaan. Sitäpaitsi hän ei ole minun palvelusjuhtani, vaan äitini. Hänen velvollisuutensa on olla palvelevainen pyhää rouvaa kohtaan, mutta mitä minuun tulee, hänen palvelijakumppaniinsa, katsoo hän velvollisuudekseen ilmaista sen huonon, mikä voisi tuottaa hänen rouvalleen vahinkoa. Palvelusväen huoneessa ei ole äitiä ja tytärtä, vaan vain palvelijoita, jotka kadehtivat toinen toisiaan ja juoruavat herrasväestään. Ettekö häpeä, herra, puhua minun kanssani?"
"Jatkakaa eteenpäin!" sanoi Timar.
"Niin, eteenpäin, sillä kertomus ei ole vielä läheskään lopussa. Lähetetty kirje ei ollut tuoksuva eikä myöskään ruusunvärinen; se oli kirjoitettu tässä teidän oman pöytänne ääressä ja sinetöity omalla sinetillänne, ja sen sisältö olisi voinut ijäksi torjua majurin kunnioituksen osotukset. Mutta se ei ollut sellainen."
"Kuka voi sen tietää?"
"Sohvi-rouva ja minä. Ja te olette pian kolmas, joka tietää sen. Kuinka odottamatta te palasitte kotiin tänään… voi, kuinka sopimattomasti saattaakin toisinaan tulla! Kaikkialla ympärillämme ovat Tonavan haarat täynnä ajojäitä, toinen jäämöhkäle kasaantuu toisen päälle, eikä ainoakaan elävä olento uskalla toiselta toiselle rannalle. Olisi luullut kaupungin tällaisena päivänä olevan niin tarkoin suljetun, ettei edes levoton aviomies voisi päästä sisään, jos hän kerran seisoisi ulkopuolella. Kuinka te osasitte tulla juuri tänään?"