"Älkää kiusatko minua, Atalia!"
"Ettekö huomannut pyhimyksen säikähtyneitä kasvoja, hänen nähdessään teidät? Ettekö tuntenut kuinka hänen kätensä vapisi teidän kädessänne? Te valitsitte sangen sopimattoman ajan. Sohvi-rouvan on taas mentävä kauniin majurin luo viemään lyhyttä sanaa 'Tänään ei käy päinsä.'"
Nämä sanat kuullessaan vääntyivät Timarin kasvot vihasta ja hämmästyksestä.
Sitten hän vaipui uupuneena nojatuoliin sanoen:
"Minä en usko teitä."
"Sitä en pyydäkään", vastasi Atalia olkapäitään kohottaen; "mutta minä tahdon antaa teille sen häijyn neuvon, että uskotte omia silmiänne. Tänään se ei käy päinsä, senvuoksi että olette tullut kotiin. Mutta se mikä ei ole tänään mahdollista, se sopii ehkä huomenna. Kuinka olisi, jos poistuisitte? Teillähän on joka talvi tapana tehdä huvimatka Plattenjärvelle siihen aikaan, jolloin järvi jäätyy ja kalastus jään alla alkaa. Se on mielenkiintoista urheilua. Tehän voisitte huomenna sanoa: 'Niinkauan kuin näitä pakkasia kestää, haluttaa minua lähteä Füred'iin katsomaan kalojani', ja sitten te lähdettekin Serberkadun varrella olevaan taloonne ja odotatte siellä siksi, kunnes joku naputtaa akkunallenne sanoen: 'Nyt on asia valmis.' Silloin te tulette takaisin tänne."
"Minäkö?" huudahti Timar väristen. Atalia mittasi häntä halveksivin katsein kiireestä kantapäähän.
"Minä luulin teitä mieheksi. Mieheksi, joka silloin kun hänelle sanotaan: 'Huomenna hän, joka rakastaa vaimoasi, tulee tänne, sama mies, jonka takia vaimosi on ollut jääkylmä sinua kohtaan ja joka on nähnyt sinut nöyryytettynä' — mieheksi, joka silloin tarttuisi ensimmäiseen käsiinsä sattuvaan aseeseen, eikä ensiksi kysyisi: 'Kuka hän on?' vaan heti surmaisi hänet, vaikka se olisikin hänen oma veljensä. — Minä olen pettänyt teitä. — Teitä pelottaa. — Anteeksi, että olen kääntynyt väärän henkilön puoleen. Minä en enää tee sitä. Minä vain pyydän, älkää ilmiantako minua emännälleni. Tästälähtien en ole panetteleva häntä. En milloinkaan ole puhuva hänestä muuta kuin hyvää. Minä olen nytkin valehdellut. Hän ei olekaan ollut uskoton teille."
Atalia oli äkkiä kääntynyt Timarin puoleen niin nöyrän ja pyytävän näköisenä, että tämä antoi johtaa itsensä harhaan ja alkoi jo uskoa kaiken, mitä oli kuullut, keksityksi jutuksi; mutta tuskin oli hänen hämmästynyt ulkonäkönsä ilmaissut hänen herkkäuskoisuutensa, ennenkuin Atalia nauroi hänelle vasten kasvoja:
"Te olette pelkuri raukka!"