Hän puristi kiihkeästi Mikaelin kättä katsoen häntä silmiin liekehtivän raivoissaan ja sitten taas sanoi jotakin hiljaa itsekseen; huulet vain liikkuivat, hän kiristi hampaitaan; ne olivat äänettömiä sanoja. Mitähän hän sanoi?
Timar itse tuijotti eteensä tajuttomana kuin unissakävijä. Sitten hän äkkiä kohotti päätään tehdäkseen Atalialle vieläkin kysymyksen.
Silloin hän huomasi olevansa yksin. Vain avain, jonka Atalia oli painanut hänen käteensä todisti ettei hän ollut nähnyt unta.
Timar ei milloinkaan ollut kärsinyt sellaisia tuskia kuin niinä, pitkinä tunteina, jotka vielä olivat seuraavan päivän iltaan.
Hän teki kuten Atalia oli neuvonut. Hän jäi seuraavana päivänä kotiin päivälliseen saakka; noustaessa päivällispöydästä hän sanoi aikovansa Plattenjärvelle katselemaan siellä vuokrattuja kalastusmaita. Kun hän oli tullutkin tänne Tonavan jäiden yli, saattoi hän hyvästi palatakin sinne. Hänen ajopelinsä odottivat toisella rannalla, sillä niitä ei vielä oltu voitu kuljettaa jään yli, ensin oli avattava tie.
Ja puhumatta konttorihenkilökunnalle edes sanaakaan tai katsahtamattakaan kirjoihinsa, hän pisti laskematta setelipinkan lompakkoonsa ja lähti kotoaan.
Portaissa hän tapasi kirjeenkantajan, jolla oli hänelle Sisäänkirjoitettu kirje. Se oli kuitattava. Mutta Mikaelilla oli liian kiire kääntyäkseen sen takia takaisin. Hänellä oli aina taskussaan kynä, jonka varsi samalla oli mustepullona. Sen hän otti esille, asetti kuitin kirjeenkantajan selän päälle ja kuittasi täten nimensä.
Sitten hän silmäili kirjettä. Se oli valtameren tuolta puolen, hänen asiamieheltään Rio Janeirosta. Hän pisti sen lukematta taskuunsa.
Mitä hän nyt välitti koko maailman jauhokaupasta!
Talossaan Serberkadun varrella hänellä oli itseään varten aina varalla huone, joka lämmitettiin kylmän tultua.