Tähän huoneeseen johti erityinen eteinen, joka pidettiin lukittuna ja monta tyhjää huonetta oli sen ja liikehuoneustojen välillä.
Timar tuli sisään huomaamatta. Hän istuutui akkunan ääreen odottamaan.
Kylmä pohjatuuli, joka puhalteli ulkona, piirteli kauniita jääkukkia ruutuihin, niin ettei voinut nähdä sisään eikä ulos.
Tässä hänellä nyt oli se, mitä oli etsinytkin: todistus Timean uskottomuudesta. Hän oli monta vuotta toivonut tätä hetkeä rauhoittaakseen omaatuntoaan sanomalla: "Nyt olemme molemmat rikkoneet toinen toisiamme vastaan, nyt olemme kuitit", — voidakseen tuomita, inhota ja vihata tätä naista, jolle hänen tähän saakka oli täytynyt omistaa kunnioituksensa, kuten alamainen hallitsijalle. Nyt hän voi syöstä Timean siltä valtaistuimelta, jolta vaimo vain kerran astuu alas. Ja sitten kun hän pätevistä syistä oli saanut eron Timeasta, voi hän sen sijaan kohottaa Noëmin luokseen ja antaa hänelle sen arvon, joka hänelle kuuluu; silloin hän voi tehdä Noëmin onnelliseksi vaimokseen, rouvaksi talossaan, kuten hän ansaitseekin.
Mutta sittenkin, sittenkin kiusasi tämä ajatus häntä sanomattomasti.
Kun hänen mielikuvituksensa kuvaili tätä ensimmäistä kohtausta tuon naisen ja tämän miehen välillä, niin hänen verensä pohjasakka syöksähti pinnalle ja pimitti hänen sielunsa kirkkauden.
Kainous, mustasukkaisuus ja kostonhimo kalvoivat hänen mieltään.
On rasittavaa tulla petetyksi ja häväistyksi, vaikkakin siitä voisi olla hyötyä.
Nyt hän alkoi tuntea, mikä aarre hänellä oli Timeassa. Hän olisi ollut valmis vapaaehtoisesti luopumaan tästä aarteesta, vieläpä lahjoittamaankin sen pois; mutta varastaa sitä ei hän olisi sallinut! Tämä ajatus liikutti häntä.
Hän taisteli itsensä kanssa. Mitä hän tekisi?