Keskeymättömällä vauhdilla hän kiiruhti aina sen talon luo, jonka päämies hän on, jossa hänen rikkautensa ovat koossa ja jossa kaunis, kalpea rouva hallitsee.
Hän ei kohdannut koko tiellä ainoatakaan elävää olentoa. Katu oli jo tyhjä.
Vain välistä hän näki tumman varjon kiitävän edellään, silloin tällöin katoavan pimeyteen ja vihdoin häviävän kadun kulmauksessa. Hän seurasi sitä.
Hän tapasi kaikki ovet lukittuina. Joku avulias käsi oli avannut portin, porraskäytävän, vieläpä piilokomeron tapettiovenkin.
Hän saattoi päästä sisään vähääkään meluamatta.
Määrätystä paikasta hän löysi ruuvin, joka voitiin vetää ulos, ja pisti sen sijaan avaimen. Salaovi ponnahti auki ja sulkeutui hänen jälkeensä. Timar oli salakäytävässä — urkkija omassa talossaan.
Siis päälle päätteeksi vielä urkkija!
Mitä alhaista tekoa ei hän vielä olisi tehnyt? Ja vain senvuoksi, että "köyhä" on vain alhaisempi olento ja vain rikas on jonkun arvoinen maailmassa! Tässä nyt on se ihanuus!
Onpa onnellista, että tässä paikassa vallitsee maanalainen pimeys!
Hapuillen ja käsillään tunnustellen hän hoiperteli seinää pitkin siihen paikkaan, mistä heikko valo häämöitti. Hän seisoi Pyhän Yrjänän kuvan kohdalla. Huoneessa olevan lampun valo tunkeutui mosaikin rakosien lävitse.