"Herraseni", hän sanoi lempeällä, vienolla äänellä majurille, "se seikka, että olen kuunnellut teitä loppuun asti on todistuksena siitä, että kunnioitan teitä. Sallikaa minun säilyttää tämä kunnioitukseni älkääkä milloinkaan enää kysykö minulta, mitä tänään olette kysynyt. Minä otan koko maailman todistajakseni, että en milloinkaan ole sanoin, enkä edes kyynelin valittanut. Kenen tähden olisin valittanut. Hänenkö, joka pelasti minut, muukalaisen, lapsen, kuolemasta, joka kolme kertaa astui kuoleman valtakuntaan pelastamaan minua? Kun minä olin typerä olento, jota kaikki ivasivat, suojeli hän minua; minun takiani hän joka päivä kävi verivihollisensa luona, kärsi kanssani, valvoi etujani. Kun minusta oli tullut kerjäläinen, jolla ei ollut kattoa pääni päällä, lahjoitti hän minulle, palvelijalle, kätensä, rikkautensa ja teki minusta kotinsa valtiattaren. Ja kun hän ojensi minulle kätensä, tarkoitti hän totta. Hän ei laskenut leikkiä kanssani."
Sanoessaan tämän Timea kiiruhti erään seinäkaapin luo ja tempasi sen oven auki.
"Katsokaa tänne, herraseni", hän huusi majurille ja levitti auki koruompeleisen laahustimen eräästä puvusta, joka riippui kaapissa. "Tunnetteko tätä pukua? Se on sama puku, jota minä ompelin. Te näitte minun viikkokausia tekevän siihen työtä. Joka piste on minulle haudattu unelma, surullinen muisto. Minulle oli kuviteltu, että siitä tulisi hääpukuni. Mutta kun se oli valmis, sanottiin minulle: 'Riisu se nyt yltäsi, se onkin toista morsianta varten!' Oi, herrani, se oli kuolettava isku sydämelleni. Jo vuosikausia olen riutunut tämän parantumattoman haavan tähden. Mutta nytkö hakisin eroa tästä jalosta, suuresta miehestä, joka ei, minun ollessani vielä puoliksi lapsi, imarrellut minua eikä sanonut minulle kohteliaisuuksia pannakseen pääni pyörälle, vaan pysyttelihe loitolla ja odotti, ja vasta sitten, kun muut polkivat minua ja jättivät minut avuttomaksi, astui hän esiin korottaakseen minut luokseen eikä ole senjälkeen milloinkaan lakannut yli-inhimillisellä, enkelimäisellä kärsivällisyydellä tekemästä kaiken voitavansa parantaakseen kuolettavaa haavaani ja jakaakseen kärsimykseni? Minäkö eroaisin tästä miehestä, jolla ei paitsi minua ole ketään muuta, jota hän rakastaa, tästä miehestä, jolle minä olen koko maailma, ainoa olento, jonka nähdessään hänen synkät kasvonsa kirkastuvat. Minäkö eroaisin tästä miehestä, jota kaikki rakastavat ja kunnioittavat? Minäkö sanoisin vihaavani häntä — minä, jonka on kiittäminen häntä kaikesta, ja joka en ole antanut hänelle muita myötäjäisiä kuin sairaan rakkaudettoman sydämen?"
Intohimoisesti liikutetun rouvan sanoja kuullessaan peitti majuri kasvonsa kädellään. Ja mitä sitten tunsi toinen mies Pyhän Yrjänän kuvan takana? Eikö hänestä tuntunut kuin hän olisi ollut lohikäärme, jonka kitaan pyhä ritari syöksee keihäänsä?
Ei kuitenkaan riitä, että keihäs syöstään halien kurkkuunsa; keihäänkärjen väkä riuhdotaan uudelleen irti haavasta.
"Ei, herraseni", jatkoi Timea, jonka kasvoja kirkasti vastustamattoman viehättävä naisellinen arvokkuus, "vaikka Timar olisi suoranainen vastakohta sille, miksi maailma häntä luulee, vaikka hän olisi rappiolla, kerjäläinen, en kuitenkaan eroaisi hänestä. Ei, silloin kaikkein vähinten. Ja jos hänen nimeänsä tahraisi häpeä, en silti heittäisi tätä nimeä luotani. Minä jakaisin hänen häpeänsä, kuten olen jakanut kaikki hänen loistokautenaan. Vaikka koko maailma halveksisi häntä, olisin minä kuitenkin velkapää hänelle ikuisen kunnioitukseni. Jos hän joutuisi maanpakolaiseksi, seuraisin häntä maanpakoon, ja minä asuisin hänen kanssaan metsissä, jos hänestä tulisi ryöväri. Niin, jos hän surmaisi itsensä, kuolisin hänen kanssaan…"
(Mitä se on? Itkeekö lohikäärme kuvassa?)
Timea ei ollut vielä puhunut loppuun.
"Ja lopuksi, herraseni, vaikka tuntuvin, katkerin suru, joka voisi kohdata vaimoa, kohtaisi minuakin, jos saisin tietää hänen rakastavan toista, niin sanoisin: Jumala siunatkoon häntä, joka on lahjoittanut miehelleni sen onnen, jota minä en voinut hänelle antaa! Enkä minä eroaisi hänestä. — Minä en siihen suostuisi, vaikka hän itse pyytäisi; minä en milloinkaan eroa hänestä, sillä minä tiedän, mitä valani ja sieluni pelastus vaativat minulta!"
Majuri nyyhkytti — hänkin!