Timea vaikeni hetkiseksi saadakseen takaisin levollisuutensa.
Senjälkeen hän alkoi taas matalalla, lempeällä äänellä:
"Ja nyt te lähdette luotani ainiaaksi. Se tikarinpistos, jonka te monta vuotta sitten minun sydämeeni iskitte, on nyt kuitattu tällä miekaniskulla. Minä säilytän tämän taittuneen sapelin muistona. Niin usein kun silmäni sattuvat tähän sapeliin, muistutan itselleni teidän olevan jalon ihmisen, ja se on parantava haavani. Sillä, että te ette vuosikausiin ole lähestynyt minua ettekä puhunut minulle, olette te sovittanut sen, että kerran lähestyitte minua ja puhuitte minulle."
(Pyhän Yrjänän takaa kuului melua, ikäänkuin joku olisi nopeasti poistunut.)
Kun Timar kaapinovesta syöksyi piilopaikastaan käytävään, astui tumma olento hänen eteensä. Oliko se varjo, aave, vai paha henki?
"Mitä olette kuullut? Mitä olette nähnyt?"
Se oli Atalia.
Timar työnsi tumman varjon luotaan ja painaen sen toisella kädellään seinää vastaan kuiskasi sen korvaan:
"Kirous tulkoon päällenne! Ja kirottu olkoon tämä talo ja sen tomu, joka sen rakensi!"
Näin sanoen hän juoksi kuin mielipuoli alas portaita.
Ovi Timean huoneeseen avautui. Sieltä loisti valonhohde, ja siinä saattoi tuntea majurin, joka poistui. Timea soitti. Sohvi-rouvan kimeä ääni kuului hänen toruessaan siitä, että joku oli sammuttanut lampun portaissa. Sitten hän näytti majurille tietä. Atalia piiloutui kaapinoven taa. Ja kun kaikki olivat poistuneet ja oli jälleen tullut pimeä seisoi hän kauvan puhellen itsekseen äänettömiä sanoja. Hän vain liikutteli huuliaan, puri yhteen hampaansa ja silmät pyörivät ja puristetut nyrkit uhkasivat. Mitä hän sanoi?