Varovasti kuin varas, hän avasi oven, joka johti hänen huoneeseensa.
Tähän aikaan nukkuivat talon kaikki muut asukkaat.
Tultuaan huoneeseen hän ei sytyttänyt mitään valoa. Hän heittäytyi sohvalle. Mutta pimeässä löysivät takaa-ajavat aaveet hänet vielä paremmin.
Kuinka punastuivatkaan alabasteri-kasvot!
Niinmuodoin on siis elämää jään alla. Vain aurinko puuttuu.
Avioliitto on Timealle ikuinen talvi, ikuinen napamaidentalvi. Hän on uskollinen vaimo.
Ja kilpakosija on myöskin uskollinen ystävä. Hän lyö miekkansa palasiksi sen miehen kalloon, joka uskaltaa panetella jumaloidun rouvan miestä.
Hänenkin edessään on Timarin kumartaminen. Aina niin pitkälle on hänen täytynyt nöyrtyä, että hänen nyt on pidettävä tätä miestä, jota hän vihasi, onnellisena kilpakosijanaan, jota hän halveksien katseli kuin nälkiintynyttä raukkaa, joka kokosi muutamia muruja muonanhankinnasta, aina niin pitkälle on tultu, että Timarin on pidettävä häntä suurena luonteena, joka on paljon hänen yläpuolellaan. Hänen itsensä yläpuolella!
Ja Timea rakastaa tätä henkilöä ja on onneton niinkuin tämäkin.
Ja molempien onnettomuuden syynä on se, että Timar on "kultapoika."
Ne, jotka eivät rakasta häntä, jumaloivat häntä.