Hän on jo tuntikauden harhaillut jääkentällä. Hänen taskukellonsa lyö neljännestä vaille kolme. Hänen olisi pitänyt jo aikoja sitten ennättää toiselle rannalle; hän on varmaankin erehtynyt suunnasta.
Hän kuuntelee. Pimeässä yössä ei kuulu ainoatakaan ääntä. On ilmeistä, ettei hän lähesty toisella rannalla olevaa kylää, vaan päinvastoin joutuu yhä kauemmas siitä.
Ei edes koiran haukuntaa kuulu.
Hän luuli nyt kulkeneensa Tonavaa pitkin, sensijaan että olisi kulkenut poikki, ja päätti sen vuoksi muuttaa suuntaa. Virta ei ole millään kohdalla yli kahtasataa askelta leveä, ja jossakin kohden hän kait lopultakin pääsisi maihin, jos jatkaisi kulkemistaan määrättyyn suuntaan.
Mutta pimeässä ja sumussa ei edes tiedetä, mihin suuntaan kuljetaan. Jäävallitus, jonka ohi hänen on kuljettava, vie hänet vastoin kaikkia laskelmia, suoralta linjalta pois. Hänen on kulkeminen murtoviivoissa takaisin samaan paikkaan, jossa jo on ollut. Toisen kerran hän löytää oikean suunnan ja hänen on vain tarvis ottaa sata askelta saapuakseen rantaan, mutta silloin hän alkaa miettiä, muuttaa suuntaa ja tulee taas noiduttuun jääsokkeloon.
Kello on nyt yli viisi. Hän on jo kulkenut Tonavalla neljä tuntia. Hän on lopen väsynyt. Hän ei ole ensinkään nukkunut tänä yönä eikä syönyt mitään koko edellisenä päivänä, mutta sitävastoin heikentynyt hermoja tärisyttävistä mielenliikutuksista.
Hän pysähtyi kuuntelemaan. Tähän aikaan tavallisesti soitetaan aamurukoukseen. Hänen pitäisi kuulla se joko kaupungista tai kylästä.
Mikä kohtalon iva, että pakana, kerettiläinen kuuntelee hartautta herättäviä kellonsointuja, jotka kutsuvat uskovaisia rukoukseen, ja että pakeneva rikoksentekijä hartaasti toivoo saada kuulla niitä!
Vihdoin hän kuuli, mitä oli toivonut: Komornin kellot. Oikein suunta olisi siis kääntyä puoleksi oikealle ja sitten marssia suoraan eteenpäin; siellä täytyi olla Szöny-ranta.
Mutta kellot pettivät häntä tällä kertaa, ne johtivat häntä vielä kauemmas Tonavaa ylös. Hän eksyi alueelle, jossa oli yksinomaan toinen toisensa päälle kokoontuneita jääkappaleita, joiden syrjät pistivät suoraan ylös. Niiden välistä oli hänen pujoteltava, milloin liukuen alas, milloin tarraten kiinni ja välistä ryömien nelinkontin, mutta mistään hän ei päässyt rantaan.