Hän ei uskaltanut huutaakaan. Hän ei kuullut muuta ääntä kuin variksien rääkymistä niiden lentäessä hänen päänsä päällä, tosin näkymättömissä. Hänen ainoa toiveensa oli voida auringon asennosta päivän koittaessa nähdä, missä itä oli, jolloin hän, entinen merimies kun oli, helposti oli löytävä tiensä. Jos hän jossakin paikassa olisi voinut hakata reiän jäähän, niin hän olisi voinut virran suunnasta nähdä, minne päin oli mentävä, mutta jääpeite oli kaikkialla niin tasapaksu, että ilman kirvestä oli mahdotonta saada siihen reikää.
Vihdoin sarasti aamu. Alkoi valeta, mutta sumu peitti vielä auringon.
Kello oli jo yli yhdeksän ja hän harhaili yhä löytämättä rantaa.
Vihdoin hälveni sumu hetkiseksi. Auringonkehrä näyttäytyi kalpeina, loistottomina kasvoina. Se näytti auringon varjolta. Ilma oli täynnä lukemattomia loistavia jäähiukkasia, jotka vierivät yhteen niinkuin pilvissä ja häikäisivät silmät.
Nyt hänen siis pitäisi löytää tie.
Aurinko on kumminkin jo liian ylhäällä, se ei enää osoita itää.
Mutta se näyttää muuta.
Timarista tuntui kuin hän tuijottaessaan välkkyvän sumun hämärän lävitse olisi kaukaa nähnyt erään talon katon ääriviivat.
Siellä, missä on talo, on varmasti myös maata. Hän meni suoraan eteenpäin.
Mutta verrattain kirkasta ilmaa kesti vain vähän aikaa. Tiheä sumu laskeutui taas jään yli, ja Timar kulki jälleen pimeässä.