Mutta tällä kertaa hän oli varuillaan eikä kääntynyt siltä suunnalta, mihin oli kulkenut. Ja nyt hän oli kulkenut oikeaa tietä. Pian hän havaitsi taas talon katon tiheän sumuharson lävitse.
Tultuaan kymmenen askeleen päähän rakennuksesta näki hän sen olevan — myllyn.
Jäät olivat temmaisseet sen mukanaan talvisuojapaikasta tai yllättäneet sen, sen ollessa vielä kiinni ketjuissa. Pyörätalon olivat jääkappaleiden terävät syrjät kauniisti sahanneet läpi, aivankuin puuseppä olisi tässä tehnyt mestariteoksia; pyörä oli murskautunut, ja talo oli kiilautunut jääröykkiöiden muodostaman vallituksen sisään, joka muodosti sen ympärille rintasuojustimen.
Timar pysähtyi kauhistuneena myllyn eteen. Päätä pyörrytti kuten sen, joka näkee aaveen.
Hän tuli äkkiä ajatelleeksi Perigrada-pyörteisiin vaipunutta myllyä.
Eikö tämä ole sen myllyn aave, joka tulee pelottamaan häntä hänen elämänuransa lopulla — tai kenties antamaan hänelle asuinsijan?
Asuinsijanko? Talo, joka on lyhistymäisillään kokoon. Myllynrauniot keskellä jäitä!
Kiusaava halu pakotti Timarin astumaan sisään. Oven lukko oli avautunut todennäköisesti jäiden painosta ja ovi oli selkoselällään. Hän meni sisälle. Myllylaitos oli vielä sellaisessa kunnossa, että Timar joka hetki odotti saavansa nähdä valkoisen myllärinaaveen tulevan kolistamaan jyvät alas sihtauslaatikkoihin.
Ylhäällä katon rajassa, poikkilaudoilla, istui joka laudalla variksia. Pari niistä lensi ylös hänet nähdessään; toiset istuivat hiljaa ensinkään välittämättä hänestä.
Timar oli kuolemanväsynyt. Kahdeksan tuntia hän oli herkeämättä vaeltanut jäällä ja ne esteet, joita hänen oli ollut voitettava, olivat väsyttäneet häntä vielä enemmän. Hänen vatsansa oli tyhjä, hänen hermonsa veltostuneet, hänen jäsenensä kankeat kylmästä.