Hän istuutui eräälle laudalle myllyyn.
Hänen istuessaan menevät hänen silmänsä kiinni.
Ja tuskin hän on sulkenut silmänsä, kun hän jo näkee itsensä "Pyhän Barbaran" keulassa valtaushaka kädessä, ja valkokasvoinen tyttö vieressään. "Pois täältä!" hän huutaa tytölle. Laiva syöksyy putousta kohti, kuohut lähenevät. "Sisään kajuuttaan!" Mutta tyttö ei liikahda. Nyt lyövät aallot laivan yli.
Timar putosi lattialle ja heräsi siihen.
Hän alkoi nyt ajatella sitä vaaraa, jossa oli. Jos hän vielä nukkuisi tähän, niin hän paleltuisi kuoliaaksi.
Epäilemättä olisi se helpoin keino päästä hengestään. Mutta hänellä oli vielä paljon tekemistä tässä maailmassa. Hänen hetkensä ei vielä ollut lyönyt.
Mitä ihmiset sanoisivat siitä, että herra Mikael Timar von Levetinczy löydettäisiin seuraavana päivänä kuolleena myllyssä, joka oli joutunut jäihin. Kuinka hän oli joutunut sinne? Mikä arvoitus siitä syntyisi jälkimaailman selitettäväksi!
Ei, niin naurettavalla tavalla hän ei tahtoisi kuolla.
Hän nousi ja meni pois myllystä.
Sumu oli niin tiheä, että mitään ei voinut nähdä. Ei ollut päivä, vaan yö. Huokauksen, joka pyrki nousemaan taivaaseen, nieli musta pilvi, eikä se päässyt tunkeutumaan sen lävitse.