Tästä syntyy ääni.
Kun sen kuulee ensi kerran, alkaa sydän lyödä kiivaammin.
Koko jääkenttä kohisee, soi ja laulaa jalkojen alla. Ukkosen jyrinä ja sitran soitto sekaantuvat toisiinsa. Joku pauke muistuttaa kanuunanjyrinää ja kuuluu penikulmien päähän.
Mutta kalastajat alkavat tyynesti levitellä nuottiaan paukkuvalle jäälle ja kaukana näkyy heinärekiä, joiden eteen on valjastettu neljä härkää, hitaasti kulkevan sen yli. Ihmiset ja eläimet ovat jo tottuneet jään paukkinaan, jota kestää auringon laskuun asti.
Mikaeliin teki tämä hänelle vieras ilmiö ihmeellisen vaikutuksen.
Hänellä oli aina ollut avoin mieli käsittämään luonnon "suurta elämää." Hänen vastaanottavaiseen sieluunsa oli se ajatus juurtunut, että kaikessa, jossa on elämää, on myös tietoisuutta: tuulessa, myrskyssä ja salamoissa, itse maassa, kuussa ja tähdissä.
Jospa hän nyt vain tajuaisi, mitä jää tässä hänen allaan sanoo!
Äkkiä kuului sellainen jyske, että oli kuin sata kanuunaa olisi lauaistu yhtäaikaa tai kuin maanalainen miina olisi räjähytetty ilmaan. Koko jääpeite tutisi. Tämän kumisevan jyrähdyksen seuraukset ovat pelottavat. Aina Füredin rannalta Tihanyyn asti, 3000 askeleen pituisen matkan, on jää halennut ja molempien jääröykkiöiden välissä ammottaa sylenlevyinen kuilu.
"A rianas, a rianas" ["jäärailo, jäärailo!">[ huutavat kalastajat, antaen nuottainsa jäädä siihen paikkaan ja juoksevat paikalle.
Timar oli tuskin kahden askeleen päässä paikalta. Hän oli nähnyt, miten railo oli syntynyt. Hänen polvensa tutisivat siitä hinattavasta töytäyksestä, joka oli erottanut jäät toisistaan. Hän seisoi siinä ikäänkuin valtava luonnonilmiö olisi herpaissut hänet.