Timar meni kauas jäälle.
Nyt alkoi sarastaa. Kuu kalpeni ja itäinen taivaanranta värittyi koko pituudessaan ruusunpunaiseen, jonka jälkeen jättiläissuuruinen jääkuvastin muuttui ihmeellisissä värivivahduksissa, jakaantuen silloin kahteen puoliskoon, jotka erottuivat selvästi toisistaan; toinen puoli sinipunertavana ja kuparinruskeana, toinen, läntinen, taivaansinisenä.
Sikäli kun taivas vaalenee, käy ilmiö yhä komeammaksi. Purppurapuna, taivaan kulta, kohdistuu tässä puhtaassa kuvastimessa, ja kun auringon himmeänä hehkuva kehrä, tulensäteiden ympäröimänä, sukeltaa esiin taivaanrannan sinipunertavista sumuista ja valaisee jään kimmeltävää pintaa, niin on se näytelmä, jommoista ei meri eikä mikään liikkuva vedenpinta tarjoa. On kuin kaksi aurinkoa yhtä aikaa nousisi kahdella eri taivaalla.
Heti kun aurinko on murtautunut noiden sinipunertavanruskeiden sumujen läpi, päästää se äkkiä ulos säteensä.
Esimies Galambos huusi etäältä Timarille:
"Nyt te saatte kohta kuulla jotakin! Mutta älkää pelätkö! Hoho!"
"Pelätäkö?" ajatteli Timar itsekseen ja kohautti epäilevästi olkapäitään.
Mikähän koko maailmassa voisi enää saada hänet pelkäämään?
Pian hän olisi sen kokeva.
Kun aurinko ensi kerran paistaa Balatonin jäälle, kuuluu siitä aluksi ihmeellisiä ääniä, aivankuin lumoutun harpun tuhansia kieliä kosketeltaisiin. Ne muistuttavat Memnonin patsaan soittoa, vain sillä erotuksella, että äänet eivät tähän vaikene. Salaperäinen soiminen käy yhä äänekkäämmäksi niinkuin virran näkki alhaalla vedessä tarttuisi soittimiin molemmin käsin. Viimeksi syntyy pauhina ja räiskinä, joka yhä kasvaa voimakkaammaksi, niin että viimeksi kuuluu kuin paukahtelevia laukauksia ja joka pamauksen perästä näkyy loistava halkeama jäässä, joka tähän saakka on ollut läpinäkyvä kuin lasi. Joka suuntaan halkeilee jääkerros, kunnes se muistuttaa jättiläismäistä mosaikkia, joka on kokoonpantu miljaardeista pienistä kuutioista, viisikulmioista ja erimuotoisista särmiöistä, mutta jonka pinta on kuin kuvastin.