Päivä ei vielä sarastanut, mutta häntä hämmästytti kuu, joka paistoi sisään jääkukkien peittämästä akkunasta.
Hän nousi nopeasti, peseytyi tapansa mukaan jääkylmällä vedellä ja kiirehti katsomaan Balatonia.
Kun tämä on jäässä, on se, etenkin ensi päivinä viehättävä näky.
Jättiläissuuri järvi ei jäädy kuten virrat, joissa jääpalat vähitellen röykkiöityvät ja lopuksi muodostavat kiinteän massan; tässä peittää koko veden pinnan tyynellä hetkellä kristallin kirkas jääpeite, ja aamulla lepää silmien edessä sileä, kirkas jääkuvastin. Kuun valossa se näyttää yhdeltä ainoalta jäätasolta, jossa ei ole minkäänlaista halkeamaa.
Vain ajotiet, jotka pitävät yllä liikeyhteyttä kummankin rannan kylien asukkaiden välillä, vain ne piirtyvät siihen. Ne kulkevat ristiin toinen toisensa poikki niinkuin mittaviivat suuressa lasilevyssä.
Tässä kuvastimessa nähdään Tihanyn vuoret luostareineen ja sen kahdenkertaiset tornit, aivan samoin kuin todellisuudessa, tässä vain ylösalasin.
Timar seisoi kauan vaipuneena katselemaan tätä lumoavaa taulua.
Kalastajat herättivät hänet unelmistaan. He tulivat nuottineen, seipäineen ja jääkoukkuineen. Kalastus oli alettava ennen auringonnousua, he sanoivat.
Kun kaikki olivat koolla, asettuivat he piiriin ja vanha esimies viritti hartaan virren, johon toiset yhtyivät. Timar astui syrjään. Hän ei voinut lähettää Jumalalle ylistyslaulua. Kuinka hän voisi kääntyä ylistyslauluin hänen puoleensa, joka on kaikkitietävä eikä anna laulun äänen pettää itseään?
Kalastajien laulu kuului sileätä jäätä pitkin aina kahden penikulman päähän asti ja kaiku rannoilta lauloi virren uudelleen.