Jo yöllä hän kutsutti kalastajansa luokseen ja kuuli heidän aikovan seuraavana päivänä lähteä ensimmäiselle jäänalaiselle kalastusmatkalle. Hän käski viinitarhurin pitämään varalta niin paljon viiniä ja viinaa kuin tarvittiin.
Galambos, kalastajien vanha esimies, ennusti hyvin hyvää satoa. Timar kysyi, mihin hän perusteli tämän ennustuksen.
Hän selitti sen jo lupaavaksi enteeksi, että Plattenjärvi oli niin aikaisin jäätynyt. Tähän aikaan, juuri ennen kutuaikaa, tulivat kalat suurin joukoin lahdelmaan. Mutta vielä onnellisempi merkki oli se, että herra von Levetinczy oli itse saapunut tänne. Hänen mukanaan tulee onni.
"Minunko mukanani onni!…" toisti Timar itsekseen ja huokasi syvään.
"Minä uskallan lyödä vetoa siitä, että me huomenna saamme pyydykseen itse fogaschien kuninkaan."
"Mikä fogaschien kuningas on?"
"Se on vanha fogaschi, jonka kaikki Plattenjärven kalastajat tuntevat, sillä se on ollut kaikkien nuotassa, mutta kukaan ei ole voinut saada sitä ylös. Heti kun se huomaa joutuneensa pyydykseen, sukeltaa se meren pohjalle ja alkaa siellä kaivaa reikää pyrstöllään; siihen reikään se sitten ryömii ja pääsee siten pakoon. Se on viekas veijari. Me olemme jo luvanneet palkinnon sen päästä, sillä se pyydystää yhtä paljon pikku kaloja kuin kolme kalastajaa yhteensä. Se on määrättömän suuri, kun se ui veden pinnalla saattaisi sitä luulla sammeksi. Kyllä me saamme senkin huomenna."
Timar antoi hänen mennä sekä päästi toisetkin menemään ja paneutui levolle.
Nyt vasta hän tunsi, miten väsynyt oli.
Hän vaipui pitkään, hyväätekevään uneen, jota eivät unikuvat häirinneet. Herätessään hän tunsi olevansa aivan entisellään. Huoletkin, jotka olivat vaivanneet hänen mieltään olivat astuneet varjoon, niinkuin ne olisivat siirtyneet vuosien taakse ajassa. Eilis- ja toissapäivän välinen aika tuntui hänestä ijäisyydeltä.