"Minun on ensin mentävä laittamaan tulia uudelleen jäälle", vastasi ukko sytyttäen piippunsa; "sillä väkevän kalanhajun houkuttelemana on jokainen kettu ja karhu ympäristön metsistä kulkeva näiden avonaisten avantojen luo kalastamaan omin päin. Siellä ne sitten istuskelivat väijymässä pinnalle uskaltavia kaloja ja sieppaamalla ne itselleen pelästyttävät ne toisetkin kalat."
"Ei, antakaa kaikin mokomin tulen olla sinänsä", sanoi Mikael. "Minä kyllä olen vartioiva. Minä valvon usein öisin. Minä menen kylkirakennuksen luo ja laukaisen pyssyni; kun nelijalkaiset kalastajat kuulevat laukauksen, lähtevät he heti paikalla tiehensä."
Nämä sanat kuultuaan rauhoittui vanha kalastaja. Hän jätti isäntänsä
Jumalan haltuun ja riensi kotiinsa.
Kuuro viinitarhuri, ainoa mies, joka paitsi Mikaelia oli talossa, oli aikoja sitten jo nukkunut. Kuuroutensa lisäksi oli hän tällä kertaa lisäksi saanut ankaran humalan hyvästä viinistä. Saattoi olla aivan varma siitä, ettei hän antaisi häiritä yörauhaansa.
Timar meni huoneeseensa ja sytytti tulen kamiinaan.
Hän ei ollut ensinkään uninen.
Hänen kiihtynyt mielensä ei kaivannut todellista lepoa.
Onhan olemassa toinenkin keino levätä.
Onhan sekin lepoa, kun kylmässä talviyössä asettuu istumaan sivurakennuksen eteen, avonaisen oven eteen ja katselee hiljaista luontoa.
Kuu ei vielä ole noussut; vain tähdet loistavat ylhäällä taivaalla ja alhaalla jääkuvastimessa; niiden välke muistuttaa suuria jalokiviä, jotka ovat sirotellut sinne tänne sileälle teräslevylle, tai niitä valoja, jotka Pyhäinmiestenpäivänä lepattelevat haudoilla. Siellä nähdään Saturnus, Joutsen, Pohjantähti, Arcturus ja Berenice, uskollinen puoliso.