Mies oli puettu meriupseerinpukuun. Talvi lumimyrskyineen oli pidellyt huonosti pukua. Kultanauhat kauluksessa riippuivat irrallaan kuin olisivat ne aiotut vain teatterinäytäntöön eikä ankaraan sotapalvelukseen. Vihreä kangas oli olkapäiden kohdalta aivan haalistunut, ja muutamia nappeja puuttui. Olipa oikeassa hihassa ollut reikä, joka oli ommeltu kokoon valkoisella langalla. Kengät olivat yhtä kurjassa kunnossa. Kärjissä oli ommel purkautunut, niin että alastomat varpaat olivat näkyvissä, ja toinen jalka oli sitäpaitsi kiedottu riepuun.
Tämän puvun kantaja vastasi täydelleen pukuaan.
Päivänpaahtamat kasvot ajamattomine partoineen. Ajeltujen viiksien kohdalla oli karkea parransänki. Otsan poikki kulki musta silkkihuivi, joka kätki toisen silmän.
Tämä haamu se oli toivottanut Timarille hyvää iltaa.
"Kuka siellä?" huusi Timar.
"Oi, rakas, pikku pappa, ettekö tunnekaan minua enää?" kysyi vieras pilkallisen iloisesti.
"Kristyan!" sanoi Timar hiljaa.
"Niinpä niin, teidän rakas, pikku Teodorinne, teidän kasvattipoikanne
Teodor Kristyan! Hyvä, että toki vihdoinkin tunsitte minut!"
"Mitä sinä tahdot?"
"Ennen kaikkea", vastasi risapekko, "tahdon saada käsiini tuon pyssyn. Te voitte kenties muutoin helposti muistaa ne sanat, joilla erosin teistä viimeksi tavatessamme: 'Jos vielä kerran tulen kasvojenne eteen, niin ampukaa minut kuoliaaksi!' Minä olen senjälkeen muuttanut mieltä."