"He riisuivat minun kauniit, hienot vaatteeni ja jotta eivät kadottaisi minua näkyvistään, polttivat he hehkuvalla raudalla hirsipuun merkin olkavarteeni."
Paholainen heitti näin sanoen virkapuvun takin yltään, veti likaisen paidan oikealta olkapäältään ja näytti Timarille vielä hehkuvan punaisen palomerkin käsivarressaan nauraen katkeralla ivalla:
"Katso, sinun takiasi ovat he merkinneet minut kuin varsan tai vasikan, jotta en minä hukkuisi. No, älä pelkää! Minä en olisi kuitenkaan juossut sinun luotasi."
Kiusallisen uteliaisuuden valtaamana katseli Timar kurjan olennon palomerkkiä, eikä voinut ottaa silmiänsä siitä.
"Tehtyään tämän he raastoivat minut eräälle kaleerilaivalle ja takoivat kymmenennaulan painoisilla kahleilla minun toisen jalkani kiinni soutupenkkiin. Katso vain, tuossa on kahleen jättämä jälki."
Näin sanoen hän heitti risaisen kenkänsä jalastaan ja näytti
Timarille pahan haavan paisuneessa nilkassaan.
"Tätäkin haavaa kannan muistoksi sinusta!" ivasi paennut rangaistusvanki.
Timarin silmät tarttuivat haavaan ikäänkuin ne olisivat olleet liimatut siihen kiinni.
"Mutta ajatteleppa, toveri, miten armollinen kohtalo voi olla. Mitä ihmeellisimpiä teitä vie taivaallinen kohtalo usein onnettomia ristinkantaja raukkoja odottamatta ystävien syliin. Samalla penkillä, johon minut suvaittiin kiinnittää, istui kiinni taottuna eräs kunnioitusta herättävä, tuuheapartainen ukko. Hänestä piti viideksitoista vuodeksi tulla minun vuodetoverini. Onhan aivan oikein ja luonnollista, että tarkoin tutkitaan ihminen, jonka kanssa on yhdistetty niin pitkäksi ajaksi. Minä tuijotin häneen pitkän aikaa ja sanoin sitten espanjan kielellä: 'Herra, minusta tuntuu kuin olisin tavannut teidät ennen jossakin.'"
"Silmäsi ovat voineet nähdä oikein; lyötäköön ne sokeudella!" vastasi rakastettava ukko.