Timar ei vastannut sanaakaan
"Ja nyt me muutamme puhetapaa", jatkoi Teodor Kristyan, "mutta yhä kolmen askeleen etäisyydessä ja unohtamatta, että pyssynpiippu on suunnattu sinua vastaan."
Timar katseli kylmästi pyssynsuuta. Hän oli itse ladannut pyssyn luodeilla.
"Tämä keksintö vei minulta kaiken halun kaleeriorjuuteen", jatkoi seikkailija. "Minä en voinut millään ehdolla tyytyä siihen ajatukseen, että suurempi varas kaiken lisäksi olisi oikeutettu kahlehtimaan pienemmän kaleeripenkkiin. Jos Alin aarteet eivät olisi langenneet Mikael Timarin käsiin, vaan jääneet isäni kynsiin, niin olisin minä nyt rikas herra, majoresco, ainoa majoresco, eikä koirakaan olisi kysynyt minulta, millä tavoin esi-isäni olivat hankkineet nämä aarteet. Ei enempää kuin kysellään nykyisten kreivien ja paroonien esi-isiä, ryöväriritareita. Sen sijaan minä sain vetelehtiä haisevalla suolamerellä. Ja miksi? Siksi, että Mikael Timar nenäni edestä oli siepannut ne aarteet, jotka olivat määrätyt minulle, ja päälle päätteeksi vielä tytön, jonka kanssa minun piti mennä naimisiin, tuon pienen, vaalean, vapaana kasvavan olennon, joka minua varten kypsyi neidoksi Vapaalla Saarella. Hänetkin täytyi Timarin ryöstää minulta, sillä vaimonsa kanssa, jonka isän hän oli surmannut, hän ei voinut olla onnellinen, ja siksi hänellä täytyi olla rakastajatar. Ja jotta ei hänen loistava maineensa kärsisi — sillä koko maailmahan jumaloi häntä hyveen esikuvana — hän ei valinnut ystävätärtään baletin tai taideratsastus-seurueen kaunottarien joukosta, niinkuin minunlaiseni hyvämakuinen mies olisi tehnyt, vaan etsi itselleen köyhän, maailmaa tuntemattoman tytön, joka ei milloinkaan joutunut tekemisiin ihmisten kanssa, ja joka ei milloinkaan sanallakaan ilmaisisi jakavansa herra Timarin iloja. Hyi, herra Timar! Ja senvuoksi te olisitte antanut kahlehtia minut viideksitoista vuodeksi kaleeripenkkiin?"
Isku toisensa jälkeen kohtasi häväistyn miehen kasvoja.
Mitä tulee seikkailijan nuhteisiin, eivät ne kaikki olleet erikseen perusteltuja; hän ei ollut "murhannut" Timean isää; hän ei ollut "varastanut" kenenkään aarteita; hän ei ollut varsinaisessa mielessä "vietellyt" Noëmia eikä myöskään antanut Teodorin "hävitä"; mutta syytöksiä kokonaisuudessaan hän ei voinut torjua.
Hän oli pelannut väärää peliä ja oli senvuoksi joutunut jos jonkinlaisiin rikoksiin.
Pakolainen jatkoi:
"Ollessamme ankkurissa 'Barra de Rio Grande du Sul'-lahdessa alkoi keltainen kuume raivota laivassamme. Isänikin sairastui siihen. Hän taisteli kuoleman kanssa penkillä vieressäni eikä häntä siirretty pois. Se ei ole tapana. Kaleeriorjan on kuoltava siihen paikkaan, mihin hän on taottu kiinni. Minulle oli se sangen inhoittava tilanne. Ukko värisi vilusta kokopäivän. Hän kiroili ja kiristi hampaitaan. Hän oli sietämätön kirotessaan Neitsyt Mariaa unkarin kielellä. Miksi hän ei kironnut espanjan kielellä? Sekin kuuluu kauniilta ja silloin olisivat toiset ymmärtäneet häntä. Ja miksi hän kirosi Jumalan Äitiä? Minä en voinut kuunnella sitä. Onhan olemassa kyllin paljon miespyhimyksiä, joita hän olisi voinut kirota. Sivistyneen miehen, hienon maailmanmiehen ei sovi loukata naisia. Se saattoi minut epäsopuun ukon kanssa. En sitä ottanut pahakseni, että hän sairastui minun vieressäni keltaseen kuumeeseen, joka olisi voinut tarttua minuunkin, eikä se suinkaan ole mieluisin kuolintapa; ei, yksinkertaisesti vain hänen sietämättömien kiroustensa takia minä päätin erota hänestä. Niin voimakkaat kuin isän ja pojan väliset siteet olivatkin, päätin kuitenkin katkaista ne."
"Minun onnistui paeta kahden toverin kera, joiden kanssa olin sopinut asiasta. Meidän oli kuitenkin odotettava sitä hetkeä, jolloin kuoleva isäni alkoi hourailla, sillä hän oli uhannut hälyyttää vartioston, jos minä yrittäisin paeta. Kun sitten aika oli otollinen, viilasimme me kahleemme poikki yön aikaan, löimme tarkastusmiehen, joka keksi vehkeemme, tainnoksiin ja heitimme veteen, ennenkuin hän ennätti häivyttää. Senjälkeen me irroitimme pienen veneen ja työnsimme sen vesille. Aallokko kävi korkeana ja me kaaduimme lähellä rantaa. Toinen tovereistani ei osannut uida ja hän hukkui; toinen osasi uida, mutta ei niin nopeasti kuin hänen jäljessään uiva haikala. Vain hänen mylvinästään saatoin huomata, että 'meren enkeli' oli saanut hänet kynsiinsä ja hetkisen pysyi puoli ruumista veden pinnalla. Itse uin minä rannalle. Tästä näet minulla olevan vielä jotakin tehtävää tässä maailmassa. Mehän uskomme kumpainenkin ennakkomääräykseen, sinä hyvänä kalviinilaisena, minä tosi muhamettilaisena. Minulla ei ollut sen pienempää päämäärää kuin palata Europaan. Minä aioin etsiä sinut käsiini. Sinähän olet nyt minun ainoa isäni! Toisen ovat haikalat nielleet, ja niiden mahassa hän on aivan varmassa tallessa helvetistä, sillä sieltä ei mikään paholainen voi riistää häntä pois. Kuinka sain käsiini tämän meriupseerin virkapuvun sekä aseet ja matkarahat valtameren ylitse, kerron sinulle toiste viinilasin ääressä, kun meillä on siihen aikaa; nyt selvittäkäämme asiamme. Sillä sinähän tiedät meillä olevan erään laskun keskenämme suorittamatta."