Seikkailija vei kätensä silkkihuiville, joka oli sidottu hänen vasemman silmänsä yli. Haava, jota oli vaikea parantaa, mahtoi olla hänelle sangen epämiellyttävä muisto. Ankara pakkanen ei suinkaan ollut tehnyt sille hyvää hänen vaeltaessaan ulkona pitkät ajat.
"Minä lähdin heti Komorniin, jossa tiesin sinulla olevan vakinaisen asunnon. Sinä et vielä ollut palannut 'ulkomailta', sanottiin konttorissasi. Missä päin ulkomailla sinä oleskelit, sitä ei kukaan voinut sanoa. Hyvä on, minäpä odotan siksi kunnes hän palaa, ajattelin. Kuluttaakseni aikaa kävin kahviloissa ja tein tuttavuutta upseerien kanssa, joille virkapukuni oli avoin suositus. Sitäpaitsi kävin usein teatterissa. Siellä näin tuon ihmeen ihanan naisen, jolla oli alabasterikasvot ja surumieliset silmät. Arvannet, ketä tarkoitan? Hänen seurassaan oli alati eräs toinen kaunotar. Oi, miten kauniit, murhaavat silmät hänellä on! Hän on oikea merirosvo alushameessa. Minä liittyisin heti paikalla merirosvojoukkoon, jonka päämies hän olisi, eikä mieltäni pahoittaisi, vaikka minut vuodeksi kahlehdittaisiin samaan kaleeripenkkiin hänen kanssaan. Mutta pois tämä hempeämielisyys! Puhukaamme tärkeämmistä asioista! Minä ryhdyin tunnustelemaan maaperää. Kerran minä asetuin istumaan tuon murhanenkelin viereen. Minä hakkailin häntä eikä hän siitä pahastunut. Kysymykseeni, saisinko käydä häntä tervehtimässä hän vastasi kaiken riippuvan rouvastaan. Minä puhuin sangen ylistävästi kunnioitusta herättävästä madonnasta ja mainitsin olleeni kyllin onnellinen tunteakseni hänen perheensä Turkinmaalla, ja että hän oli hämmästyttävästi äitinsä näköinen."
"Mitä?" kysyi kaunis neiti, "oletteko tuntenut armollisen rouvan äidin? Hän kuoli sangen nuorena."
"Minä olen", vastasin, "vain nähnyt hänen valokuvansa armollisen rouvan isän luona, joka osotti minulle paljon ystävällisyyttä. Ne olivat miltei yhtä kalpeat ja surumieliset kasvot kuin armollisella rouvalla ja kuva oli juotettu kaksinkertaiseen timanttiriviin, jotka varmaan olivat satojentuhansien guldenien arvoiset."
"Ah, te olette siis nähnyt sen komean korun?" huudahti kaunis neiti. "Rouvani näytti sen minullekin saadessaan sen lahjaksi herra Levetinczyltä."
Timar puristi kätensä nyrkkiin voimattomassa raivossa.
"Ahaa! Nyt alamme ymmärtää toisiamme!" jatkoi seikkailija kääntyen epäinhimillisesti hymyillen kidutuspenkillä makaavan miehen puoleen. "Sinä olet siis lahjoittanut Ali Tshorbadshin tyttärelle isältä varastamasi korun. Silloin on toistenkin kalleuksien täytynyt joutua sinun käsiisi, sillä niitä säilytettiin samassa paikassa. Nyt et enää voi kieltää mitään… Ja nyt olemme samanarvoisia. Sinutelkaamme toisiamme tai nimittäkäämme toisiamme komein arvonimin, kuinka tahansa; mutta älkäämme millään tavalla olko vaivattuja puhutellessamme toinen toistamme niinkuin sopii."
Timar istui aivan herpautuneena vastapäätä tätä ihmistä, jonka käsiin kohtalo oli jättänyt hänet. Kristyanin ei todellakaan olisi tarvinnut suunnata asetta häntä kohti, sillä hän ei edes jaksanut nousta tuoliltaan.
"Mutta sinä annoit kauan odottaa itseäsi, ja minä aloin jo tulla levottomaksi tähtesi. Pikkurahani olivat myös lopussa. Joka päivä postikonttorissa kyselemäni rahakirjeet rikkaalta tädiltäni, amiraalivirastosta, päämiehiltäni ja pankkiireiltani eivät — sangen luonnollisista syistä — tahtoneet alkaa kuulua. Mutta sinua ylistettiin joka taholla, minne vain tulinkin. Nerokas kauppias, jättiläiskyky, köyhien hyväntekijä, niin sanottiin. Sinun esimerkiksi kelpaavaa perhe-elämääsikin kiitettiin. Sinä olit aviomiehen ihanne; naiset polttaisivat kuolemasi jälkeen sinun ruumiisi ja antaisivat miehille lääkkeeksi sinun tuhkasi. Hahaha!"
Timar käänsi pois kasvonsa.