"Mitä pyydätte minulta?"
"Ahaa! Olenko vihdoinkin irroittanut kielesi siteet? No, jos nyt sanoisin: 'Silmä silmästä ja hammas hampaasta.' Lähde sinäkin antamaan polttaa hirsipuun merkki käsivarteesi. Anua takoa itsesi kiinni kaleeripenkkiin, kuljeskele ympäri maita ja meriä, korpia ja kaupunkeja, alituisesti metsästäen haikaloja, intiaaneja, jaguaareja, kalkkarokäärmeitä ja poliisipalvelijoita; — anna sitten vaimosi ihailijan kaksintaistelussa iskeä itseäsi kalloon, anna rakastajattaresi koiran repiä rikki käsivartesi, ja sitten — jakakaamme loput keskenämme. Mutta kas, minä en olekaan niin armoton. Minä en enää puhu haavoistani — koiranpuremat paranevat helposti. Minä olen sinulle armollisempi. Keskustelkaamme rauhan ehdoista!"
"Tarvitsetteko rahaa?" kysyi Timar.
"Tarvitsen sitäkin, mutta puhukaamme siitä myöhemmin. Pysykäämme ensiksi siinä, mikä koskee yhteisesti meitä molempia. Minun on nyt joksikin ajaksi paettava julkisesta elämästä, sillä nyt ei minua vainota vain senvuoksi, että olen kavaltanut sinun rahasi. Karkaamistani kaleereilta ja sitä, että heitin tarkastusmiehen veteen, ei minulle anneta ikänä anteeksi. Sinun rahasi eivät minua siis hyödytä ennenkuin olen parantunut palomerkistä ja kahleiden jättämistä haavoista. Edellämainitun saan pois sudenmaidolla; viimemainittua vastaan tulee käyttää kivennäisvesiä. Minä en epäile, että sinä johdattaisit vainoojiani jäljilleni. Siihen olet liian viisas. Päinvastoin sinä itse piilottaisit minut ja kieltäisit minun olevan lähellä, jos minua tultaisiin etsimään, ja sinä veisit minut lähimpien sukulaistesi luo, jollen enää olisi turvassa sinun luonasi. Minä tunnen sinut, sinä olet kultapoika. — Mutta varovaisuus on viisauden äiti. Huolimatta lämpimästä ystävyydestämme saattaisi tapahtua, että joku iskisi minua kalloon kadulla tahi että joku palvelevainen työväri ampuisi minut maantiellä tahi että kaikessa ystävyydessä tarjottu viinilasi passittaisi minut samaa tietä kuin Ali Tshorbadshin. Niinpä niin, minä en uskaltaisi pyytää sinua täyttämään tätä viiniruukkua uudelleen, vaikka itse joisitkin ensiksi siitä. Minun on joka suhteessa oltava varovainen."
"Mitä te siis tarvitsette?"
"Te? Sinä et, kuten näen, tahdo tunnustaa minua veljeksesi. Seurani vaivaa sinua. Mutta kysykäämme ensiksi, mitä korkea ja jalo herra itse haluaa. Onhan toki onnellista, että minä pidän tietonani kaikki ne salaisuudet, jotka omistan. Korkea ja jalo herrani kenties olisi halukas siitä syystä takaamaan minulle 100,000 frangin koron ranskalaisissa valtiopapereissa?"
Timar ei empinyt, vaan vastasi heti:
"Olisin."
Rosvo nauroi.
"Minä en pyydä niin suurta uhrausta, teidän armonne. Minä olen jo sanonut, että eivät minua rahat korvessa auta. Näin leimattu ihminen, näin huonotapainen, joutuu kiinni kaikkialla, ja mitä minua silloin hyödyttäisivät 100,000 frangia? Minä tarvitsen, kuten sanottua, lepoa ja paikan, missä voin olla varmassa turvassa, pidemmän ajan, ja missä voin sitäpaitsi löytää mukavan ja huolettoman olon. No, eikö se ole kohtuullinen pyyntö."