KEN TULEE.
Huurre oli tehnyt Vapaasta Saaresta hopeametsän. Jatkuvasti leijaileva sumu oli luonut joka oksaan lumikukkia. Sitten tulivat aurinkoiset päivät, jolloin puiden huurre muuttui jääksi, ikäänkuin koko saari olisi ollut lasista. Kristallien painosta riippuivat oksat alaspäin kuin kyynelpajuissa, ja tuulen värähdellessä metsän läpi löivät ne yhteen ja soivat kuin sadun lasipuutarha.
Vain yksi polku johti vahvassa huurteessa olevan nurmen poikki mökille. Ja se kulkee sille paikalle, missä Terese lepää. Se on Noëmin ja pikku Dodin jokapäiväisen kävelyretken päämaali.
Nykyään he kulkevat sinne kahden. Kolmas seuralainen, Almira, makaa mökissä vetäen viimeisiä hengenvetojaan. Luoti on tunkeutunut ruumiin jalompiin osiin, eikä ole mitään pelastuksen mahdollisuutta.
On ilta. Noëmi sytyttää valon, vetää esiin rukkinsa ja alkaa kehrätä. Pikku Dodi on istuutunut hänen viereensä ja pitää olkia rukin pyörää vasten, leikkien tuulimyllyä. Almira makaa nurkassa ja voihkii kuin ihminen.
"Äiti, kumarra päätäsi puoleeni", sanoo lapsi äkkiä, "minä tahdon kuiskata sinulle jotakin, niin ettei Almira kuule."
"Eihän koira sanojasi muutoinkaan ymmärrä, Dodiseni."
"Oi, hän kyllä ymmärtää. Hän ymmärtää kaikki. Sano minulle, kuoleeko
Almira?"
"Varmasti, rakkain pienokaiseni."
"Mutta kuka meitä sitten suojelee, kun Almira kuolee?"