Haamu sukelsi jälleen alas.

Hetken perästä paisuivat aallot taaskin, aavekasvot näyttäytyivät uudelleen, ja punainen, jäykistynyt silmä tuijotti taas Timaria.

Ja vielä kerran tuli pää näkyviin jään reunalle kadotakseen jälleen ainiaaksi jään alle, samalla kun jäykistynyt käsi kouristuksen tapaisesti koukistunein sormin silmänräpäyksen ajan pisti esiin vedestä.

Timar hypähti puolihulluna polvistuneesta asennostaan ja tuijotti yhä veteen aavemaista olentoa etsien.

Hänestä tuntui kuin se huutaisi häntä seuraamaan.

Aallot vyöryivät jään reunojen välillä.

Ja taasen kaikui etäältä henkimaailman urkujen tapainen soitto, jommoisen öinen myrsky lähetti enteenään. Siinä ulvonnassa, joka syntyy siitä, että myrskyn voima taittuu jäälohkareisiin, kuuluu näkymättömien henkien huokauksia ja valituksia, ja yhä äänekkäämmäksi paisuu aaveiden laulu.

Ja taasen kaikuu ylimaallinen soitto yli koko jääkentän, ikäänkuin tuhansien harppujen kieliä tuolla alhaalla kosketeltaisiin, kunnes sävelet paisuen muuttuvat kuohuvaksi kohinaksi, ikäänkuin tuuli ajaisi vinhaa vauhtia alhaalla vedessä ja houkuttelisi aalloista ihmeellisiä, uuvuttavia sointuja. Myrskyn urkujen sävelet soivat mahtavina jään alla, hirvittävällä pauhulla lähtee kiinteä jääjoukko liikkeelle, ja voimakkaasta ilmanpaineesta jäärailo sulkeutuu jälleen.

Timar syöksyi väristen polvilleen kasvot keinuvaa jääkuvastinta vasten.

Neljästoista luku.