Tultuaan erään tällaisen varotusmerkin luo, hän pysähtyi, paljasti päänsä ja katsoi ylös taivaaseen.
Vuosia oli kulunut siitä, kun hän oli rukoillut. Tällä hetkellä hän tuli ajatelleeksi sitä ylhäistä alkuolentoa, joka johtaa tähtien kulun ja kahlehtii myrskyn, ja joka on luonut toisen olennon, joka uhmaa Luojaansa: ihmisen.
Nyt hän tahtoi kohottaa sielunsa tähän alkuolentoon.
"Ikuinen voima! Sinua minä pakenen ja Sinun luoksesi tulen tällä hetkellä. Minä en tule valittamaan. Sinä johdatit minua, mutta minä poikkesin poluiltasi. Sinä varoitit minua, mutta minä en tahtonut kuunnella. Nyt olen joutunut näin pitkälle. Sokeasti totellen menen toiseen maailmaan. Sieluni on siellä kärsivä kylmässä olemattomuudessa. Minua rangaistaan siitä, että olen tehnyt onnettomaksi niin monta, jotka ovat minua rakastaneet ja tulleet omikseni. Ota Sinä, ijankaikkinen oikeus, heidät huostaasi! Minä olen tehnyt syntiä; senvuoksi minä nyt menen kuolemaan ja kiroukseen. — Ei kenkään heistä ole itse syypää kärsimyksiinsä, minä vain olen. Sinä ikuinen oikeus, joka olet johdattanut minut sinne, missä nyt olen, ole heitäkin kohtaan oikeudenmukainen. Suojaa, lohduta heikkoja naisia, heikkoa lasta! Mutta luovuta minut koston-enkeleille! — Minä kiroan itseäni ja vaikenen ijäksi."
Hän polvistui.
Jään reunojen välillä vyöryivät Balatonin aallot. Levoton järvi ääntelee joskus tyynelläkin ilmalla, ja jäässäkin ollessaan se kohisee ja kuohuu kuin meri.
Timar kumartui veden puoleen suudellakseen sitä niinkuin suudellaan äitiä ennen pitkälle matkalle lähtöä, niinkuin suudellaan pyssynpiippua ennenkuin murskataan sillä pää.
Mutta juuri kun hän kumartui vedenpinnan yli, sukelsi ihmisen pää esiin aalloista!
Ihmisen pää, jonka kasvot olivat ylöspäin.
Otsan yli on sidottu musta huivi, joka peittää oikean silmän; toinen silmä, joka veristää, tuijottaa suoraan eteenpäin, ja avoimesta suusta kohisee vesi sisään ja ulos.