Ei missään, ei missään koko maailmassa ole paikkaa, minne hän voisi paeta. Asia on kuten tuo mies sanoi: ei ole olemassa muuta keinoa kuin kääntää maailmalle selkänsä kuten hän, kieltää nimensä kuten hän, salaa varkain hiipiä kaupungista toiseen kuten hän, harhailla ympäri maailmaa.
Mutta tunsipa Timar kuitenkin yhden paikan. Kuun. Tuon kylmän tähden. — Mitä Noëmi sanoikaan? Ne, jotka olivat väkivaltaisesti riistäneet itseltään elämän, ne, jotka olivat lakanneet toivomasta, ne lähtevät sinne ja asuvat siellä. Ne lähtevät sinne, missä olemattomuus ympäröi heitä. Kun tuo mies on tullut Noëmin luo ja kertomuksellaan syössyt hänetkin epätoivoon, on hänkin varmaan pian seuraava miestään sinne — pimeään tähteen.
Timar tunsi rauhoittuvansa tästä ajatuksesta niin suuresti, että hän saattoi suunnata kaukoputkensakin vähenevää kuuta kohti, jonka loistavassa kehrässä vaihteli suuria, pyöreitä, tummia aukkoja, — ja hän etsi itselleen yhden näiden suunnattoman suurten vuorenonkaloiden joukosta: "Siellä minä olen asuva, siellä olen odottava Noëmia!"
Senjälkeen hän meni takaisin siihen huoneeseen, missä oli keskustellut seikkailijan kanssa.
Kamiinissa näkyi vielä jätteitä tämän poltetuista vaatteita. Tuhassa näkyi vielä osia niitä. Timar pani uusia puita uuniin, jotta tuli hävittäisi niiden jätteet.
Sitten hän kääri vaipan ympärilleen ja poistui talosta.
Hän suuntasi kulkunsa Plattenjärveä kohti.
Kuu valaisi ääretöntä jääkenttää. Jääaurinko, joka paistoi jäätasangolla.
"Minä tulen, minä tulen!" huusi Timar. "Pian olen saava tietää, mitä sinä olet sanonut minulle. Sinä olet kutsunut minua ja minä olen pian oleva luonasi."
Hän meni suoraa päätä jäärailoa kohti. Sen löysi helposti. Seipäät olkilyhteineen, jotka hyväsydämiset kalastajat olivat asettaneet sille paikalle, huomauttivat jo etäältä kulkijaparalle, että hänen olisi vältettävä sitä. Timar taasen etsi sitä.