Tämäkin vaikenee. Lumimyrsky pakenee. Myrsky ajaa sitä edellään. Se ei enää ulvo Arakin laakson puissa. Nekin sävelet, jotka syntyivät jääkappaleiden ympärillä leikkivästä tuulesta, häipyvät etäisyyteen kuolevaan sointuun. Taivas seestyy, ja kaikki hiljenee jälleen.
Timarinkin povi on tyyntynyt.
Hän on elämänsä uran päässä. Hänelle ei ole ainoatakaan tietä avoinna. Hän ei voi mennä eteenpäin eikä kulkea taaksepäin.
Hän on paennut niin kauan kuin on voinut paeta. Nyt ammottaa kuilu hänen edessään eikä ole mitään vastakkaista rantaa.
Koko hänen elämänsä vyöryi hänen eteensä kuin uni, ja hän tiesi nyt vihdoin heräävänsä tästä raskaasta unesta.
Hänen ensimmäinen toiveensa omistaa tämä ihmeen ihana, rikas tyttö on ollut perustana hänen kohtaloonsa. Sille perustalle hän on rakentanut elämänsä kuin sfinksin arvoitukseen. Kun arvoitus on selvitetty syöksyy sfinksi kuiluun…
Kuinka hän voisi enää elää senjälkeen kun hänet on paljastettu Timean ja Noëmin edessä!
Syöstynä siitä korkeudesta, jossa häntä on pidetty kotona ja maailmassa useita vuosia, hallitsijan suosiossa ja kansalaisten kunnioituksen esineenä!
Kuinka hän vielä kerran voisi katsoa sitä naista silmiin, joka hänen kilpakosijalleen on ylistänyt häntä niin kiihkeästi, kuinka hän nyt voisi tehdä sen, nyt, kun tämä nainen on saanut tietää hänen olevan vastakohdan sille kaikelle, jota hän on miehessään ihaillut, ja kun hän on saanut tietää miehensä koko elämän suureksi valheeksi?
Ja kuinka hän voisi astua Noëmin eteen nyt kun tämä on saanut tietää hänen olevan Timean puolison? Kuinka hän nyt enää voisi ottaa Dodia syliinsä?