Otsassa oleva puoliksi umpeen mennyt haava on portailla kaatuessa auennut uudelleen ja vuotaa nyt verta. Veri valuu kasvojen yli.
Kenties Timar onkin asettunut juuri senvuoksi siihen, että raivostunut kostonhalusta ampuisi häntä.
Mutta mies seisahtuu hänen eteensä ja alkaa puhella äänettömiä sanoja. Aivan kuin Atalia. Kuinka nuo kaksi sopisivatkaan toisilleen! Kristyan liikuttaa vain huuliaan. Hän nostaa varovasti toista jalkaansa, jonka on satuttanut pudotessaan. Vasemmalla kädellään hän lyö oikeassa kädessään olevaa kivääriä; sitten hän ravistelee sitä kuin eväten, puristaa kätensä nyrkkiin Timaria kohti ja uhkaa etusormellaan. Tämä ilmenäytelmä tahtoo sanoa: Näin en sinua surmaa. Minä olen säästänyt sinulle toisen kuolintavan. Odotappa vain!
Timar katsoo hänen jälkeensä hänen poistuessaan. Hänen silmänsä seuraavat miestä lumipeitteistä tietä pitkin aina järven jääkuvastimelle asti. Hän tuijottaa miehen jälkeen, kunnes tämä hopeanhohtoisella jää kentällä näyttää vain mustalta pisteeltä, joka liikkuu korkeiden vuorenhuippujen kaksoistorneja kohti.
Zalavuorten yläpuolelle ilmestyy myrskypilviä. Timar ei huomaa niitä.
Plattenjärven seutuvilla syntyy usein myrskyilmoja keskellä tyyntä ilmaa ja ilman mitään enteitä. Kalastajat, jotka etäisyydessä kuulevat puiden suhisevan, eivät ennätä palata takaisin Zala-rannalle.
Myrsky ruoskii aaltoja, ajelee veneitä edessään ja heittää ne toiselle rannalle. Välistä rajuilma laantuu jo puolen tunnin kuluttua; tuulenmorsian on vain tahtonut tanssia koko piirin ympäri. Ja sitten tulee jälleen tyyni.
Myrsky, joka nyt syöksyi vuoristosta, ajoi lumipilveä edellään. Tästä seuloutui neulanteräviä jääkristalleja esiin. Pilvi peitti vain puoleksi laajan näköalan, kätkien Tihanyn seudun, niemekkeen kallion kielekkeineen ja synkän luostarin pimeyteen, itäisten rantojen loistaessa kuutamossa.
Myrsky vinkui ulvoen Arakin laakson puitten latvoissa. Vanhan linnan ilmaviirit natisivat, niin että luuli kuulevansa noiduttujen henkien valitushuutoja, ja kiihkeän tuulen laastessa Balatonin jäätä, houkutteli se siellä olevista jääkappaleista niin yliluonnollista soittoa, että luuli näkevänsä valittavia henkiä: ne ajoivat toinen toistaan ja valittivat paetessaan. Joku murisi hurjasti. Kenties se juuri ajoi toisia edellään.
Keskellä tätä öistä, aavemaista soittoa tuntui Timarista kuin olisi hän etäältä kuullut myrskyn keskeltä hirvittävän huudon, sellaisen, jommoinen voi lähteä vain ihmisen huulilta. Kauhun, epätoivon, jumalanhäpäisyn huudon, joka herättää nukkujat unestaan ja saa tähdet vapisemaan. Muutamien sekuntien perästä se uudistui, mutta lyhyempänä ja heikompana, ja senjälkeen kuului taas vain myrskyn soittoa.