Kolmastoista luku.
MITÄ KUU PUHUU? — MITÄ PUHUU JÄÄ?
Timar olisi voinut tappaa tämän miehen. Hän oli Timarin vallassa. Ja Timar tunsi käsivarsissaan raivostuneen ihmisen lihasvoiman. Hän olisi voinut tukahuttaa roiston tai murskata hänen pääkallonsa pyssynperällä, jos hän ei olisi raaskinut tuhlata jaloa lyijyä häneen. — Mutta Timar ei tapa ketään. Hän ei edes henkensä pelastukseksi ota murhaajan henkeä. Timar on "nyt" todellinen kultapoika, nyt kun kaikki on vaarassa, hänen omaisuutensa ja kunniansa, kuten akanat tuulessa.
Hän antaa tämän miehen mennä, miehen, joka voi ja joka on syöksevä hänet turmioon.
Hän voisi vielä surmata hänet. Sisällä makuuhuoneessaankin on hänellä ladattu kivääri. Hän voi ampua miehen akkunasta tämän kulkiessa suuren pihan yli. Tämä mies on ryöväri, karannut rangaistusvanki; kuka vaatisi Timaria tilille siitä, jos hän sammuttaisi tuomitun hengen. Kenties Brasilian hallitus antaisi hänelle palkinnonkin siitä.
Mutta Timar ei huomaa miestä. Hän sanoo itsekseen: Tämä mies on oikeassa. Ja kohtalo täyttyköön. — Timar ei ole roisto, joka salaa toisen rikoksen toisella, vaan suuri luonne, joka langettuaan on valmis sovittamaan rikoksensa.
Hän astuu sivurakennuksen luo ja katselee kädet ristissä rinnalla, kuinka mies kulkee pihan yli porttia kohti.
Kuu nousee juuri Somogy-vuorien takaa ja valaisee linnan etusivua.
Tumma varjo sivurakennuksen luona olisi oivallinen maalitaulu sille, joka tahtoisi ampua.
Teodor Kristyan kulkee sivurakennuksen ohi ja katsahtaa ylös.