"Hän onkin pian oleva täällä."
"Kunpa Almira ei vain kuolisi sillä aikaa!"
Poika nousi jakkaraltaan ja meni vaikeroivan koiran luo.
"Rakas Almira, älä kuole! Älä jätä meitä yksin tänne! Katsos, taivaaseen sinä et voi tulla kanssamme; sinä voit vain täällä alhaalla olla luonamme. Jää tänne! Kesällä minä rakennan sinulle kauniin talon pähkinäpuusta, sellaisen kuin isä rakensi minulle. Kaikesta ruuasta, jonka saan, annan puolet sinulle. Paina pääsi tähän polvelleni ja katsele kiltisti minua. Älä pelkää, minä en päästä enää sisään sitä pahaa miestä, joka ampui sinua. Kun kuulen hänen tulevan, sidon ovenrivan kiinni nuoralla, ja jos hän pistää kätensä sisään, lyön sen poikki pienellä kirveellä. Minä olen suojeleva sinua, Almira."
Viisas eläin avasi kauniit silmänsä poikaa kohti ja löi hiljaa häntäänsä lattiaan. Sitten se huokasi syvään ikäänkuin olisi ymmärtänyt kaikki pojan puheen.
Noëmi pysähdytti rukin, nojasi päätään käsiinsä ja tuijotti lepattavaa liekkiä.
Roisto oli lähteissään jäähyväisiksi huutanut akkunasta:
"Minä tulen vielä kerran takaisin ja silloin olen sanova sinulle, kuka se mies on, jota rakastat."
Se, että hän tulisi takaisin on kyllin hirveä uhkaus; mutta mitä se merkitsee, että hän on sanova hänelle, kuka se mies on, jota hän rakastaa?
Kukahan Mikael sitten on? Voiko hän sitten olla joku muu kuin se, joka hän sanoo olevansa? Mitähän tällä, maailman toiselta puolelta sukeltaneella aaveella voi olla sanottavaa hänestä? Oi, miksi ei Mikael ole tehnyt kuten hän, Noëmi, kerran oli toivonut: "parempi olisi, jos meidän välillämme olisi kolme jalkaa multaa."